Veijarimusiikkia. Niin ne sitä kutsuivat. En ole vieläkään ihan sisäistänyt mitä kaikkea tähän Bola Bola -levyn arviossa esiintyneeseen luonnehdintaan voi kuulua, mutta jotenkin pidän siitä. Veijarimusiikki ei voi olla liian vakavaa, siinä on tietynlainen pilke silmäkulmassa, mutta kuitenkin myös oikeaa asiaa, elävän elämän maku ja ehkä hiukan rosoa pinnassa. Kyllä, juuri sellaista Koskelainen on.
Ehkä eniten veijarimusiikkia oli edellisen levyn Luita ja ketsuppia, ja akustisilla keikoilla sitä tahkoessani olen pitänyt tunteesta, kun ranne väsyy, ääni väsyy, tahtia polkeva jalka väsyy ja hikikarpalot valuvat otsalla, mutta silti paukutetaan biisi loppuun saakka. Halusin tehdä toisen sellaisen. Biisin, jossa runtataan akustista sellaisella intensiteetillä, että haperompi landola murtuu ennen toista kertsiä.
Jotenkin asiaan kuului myös samansuuntainen elämänohjeita puolittain tarjoileva teksti. Tässä ollaan, joten koitetaan nyt nauttia siitä mitä on. Ei tarvitse pingottaa koko ajan. Äläkä juo sitä tervaa.
Itse teksti on syntynyt lähes yhdellä kertaa ajatuksenvirtana, kun katselin keinuvia lapsia puistossa. Naputin riimit puhelimen muistiin ja oikeasti kirjoitin räppiä. Olin vakavasti aikeissa räpätä ainakin pari biisiä uudelle levylle, mutta sen suhteen meni pupu pöksyyn, joten sävelsinkin tällaisen rillumarein.
Biisi on levyn uusin, ja levyllä kuultava versio on sen oikeastaan ensimmäinen ja ainoa demo. Se valmistui käytännössä miksausta edeltäneenä iltana, ja liidilaulut on laulettu Artlabin studiolla miksauspäivänä. Olin ajatellut tehdä biisin kokonaan uusiksi, mutta demoa kuunnellessani päätin, hypätä sen vaiheen yli (!), koska ekaan versioon oli tarttunut jotain hillitöntä. Soitan kitarasoolon, joka ei kuulosta minulta. Soitan urkusoolon, joka piti äänitysvaiheessa luukuttaa kotona niin kovalla, että naapurit varmasti luulivat ukkelin seonneen. Soitin sekaisin kantria, rokkia, progea ja punkkia. Lopun nopeutuksia ja modulaatioita tehdessä nauratti koko ajan.
Koko biisin syntytarina on kiteytys siitä ajatuksesta, että on turha pusertaa väkisin, jos mitään ei synny. Valkoista paperia ei kannata tuijotella. Kun on oikea hetki, tällainenkin biisi tulostuu lähes itsestään mielen sopukoista kuultavaan muotoon.
Nyt tämä naurattaa kun kuuntelen. Ei se väärin ole.