Yhden keikan tarina eli Koskelainen Katriinamiesklubilla 4.4.2013

Minua pyydettiin esiintymään Katriinamiesklubille Kustaa Vaasaan. Kyseessä on Katriinamies-nimisen improvisaatioyhtyeen kuukausittainen iltama, jossa on vieraita usealta esittävän taiteen saralta: tarjolla on mm. musiikkia, improvisaatiota ja runoja. Olin päättänyt, ettei Koskelainen tee nyt varsinaisia oman musan keikkoja, kun pitäisi keskittyä uuden levyn tekemiseen sekä jo hyvässä vaiheessa olevan Luca Gargano II -levyn valmistumiseen ja näiden ohella vielä italialaisen musiikin keikkoihin niin duon kuin ison yhtyeen kanssa. Ja iskelmäkerhon keikkoihin. Ja uusien biisien tekoon, joita esittää Samettiklubilla. Ja siihen muuhun elämään musiikin ulkopuolella.

Niin, olin siis päättänyt, ettei Koskelainen tee nyt keikkoja. Hetken mielijohteesta ja koska Katriinamiesklubi on hauska juttu päätin kuitenkin mennä sinne. Ajattelin, että voisimme esiintyä siellä kitara-basso-laulu-triona. Aikatauluongelmien takia päätin kuitenkin esiintyä siellä yksin – treeniajan löytäminen oli hankalaa enkä halunnut vaivata musikantteja liikaa tällä egotrippailulllani. Sitä paitsi. Minähän tein levyn yksin, miksen siis esiintyisikin yksin. Katriinamiesklubi voisi olla oiva paikka esitellä Bola Bolaa, kenties myydäkin pari kappaletta ja heitellä verkkoja tulevaa ajatellen.

Ajatelin sekunnin kokeilla pariin biisiin koneellisempaa lähestymistä, mutta en osaa vielä käyttää Maschinea tarpeeksi uskaltaakseni ottaa sitä keikalle. Päätin soittaa koko keikan akustisellani mutta ehkä maustaa vähän pedaaleilla. Niitä tylsiä kohtia. Vähän väriä. Sehän on kivaa. Kotona treenatessa kaikki tuntuikin järkevältä. Päätin skipata tremolon, mutta flangeria ja delayta käytän kyllä. Ja tietysti Sonic Maximizeriani – tekeehän se akkaristani jumalaisen kuuloisen. Sitten pitää vielä osata soittaa.

Päätin aloittaa vaikeimmalla kappaleella. Jos aion esitellä Bola Bolaa, pitää Kevät yks kaks soittaa keikalla, eikä sitä voi vetää muualla kuin aivan ekana. Siinä on ongelmia, tarkalleen ottaen kolme kappaletta:
1) alussa tempon pitää olla rauhallinen mutta silti eteenpäin menevä ja svengaava, ja yläkielten pitää soida, eli ei saa hermoilla
2) kertsissä pitää laulaa kevyesti ja pari säveltä falsetissa, eikä niitä saa pelätä koska ne ei oikeasti ole korkeita
3) “Tunnetko mut”-kohdan kitaralirutus on oikeasti tosi helppo ja osaisin sen vaikka silmät ummessa, mutta se pitää soittaa hermoilematta ja riittävän rauhallisesti, jotta avoimet kielet soivat ja se kuulostaa makealta.
Olen soittanut Kevät yks kaks -kappaleen kahdesti Samettiklubilla ja se on mennyt sen verran pieleen, että olen päättänyt etten soittaisi sitä enää yksin. Tänään se saa vielä yhden mahdollisuuden.

Toisena soitan Bola Bolan. Se on menevä ja helppo soittaa ja saa ihmiset mukaan ja sitä on kiva vetää. Sitten aion esittää ainakin kappaleet Ohitustie, Kallion ilta & Hakaniemivalssi, Kellot, Sataa, Luita ja ketsuppia ja Kuu. Mahdollisesti esitän vielä yhden uuden biisin, joista eniten valmis on tällä hetkellä muutaman soinnun menopala nimeltään Viini. Katsotaan sitten meiningin mukaan, mutta kunhan Kevät yks kaks saadaan kunnialla läpi, niin tästähän tulee oikein suksee ilta!

Pakkasin kitaran ja pedaalit ja suoriuduin Kustaa Vaasaan alkuillasta. Minun piti ottaa Bola Bola -levyjä myytäväksi, mutta lähtökiireessä se jäi, ja minulla oli pedaalisalkussani vain kaksi cd:tä. Olin kotona säätänyt pedaalien parametrit kohdalleen: delayn pituus ja voimakkuus, flangerin syvyys, Maximizerin eq-säädöt. Minun ei tarvitsisi tehtä soundcheckiä ennen kuin vasta kymmenen jälkeen lavalle mennessäni. Olin koittanut mainostaa tätä kavereille, mutta kukaan ei tuntunut innostuvan. Onko minulla liikaa keikkoja vai eikö kavereitani oikeasti kiinnosta kuulla minun esiintyvän? Pitäisikö hankkia uusia kavereita? Yli 1500 Facebook-kaveristakin, joille iltamaa mainostin, tuli paikalle yksi. Se on pieni prosentti, mutta hurjan hieno yksi ihminen! Muuten Kustaa Vaasassa oli asiakkaita vaihtelevasti 30-50 kpl koko illan.

Illan aloitti peruukkipäinen nainen, joka esitti yhtyeensä kanssa “uutta kabareemusiikkia”. Minusta lauluissa ei ollut mitään uutta, mutta ne olivat paikoin oikein viihdyttäviä. Yleisö ei ollut kovin innostunutta: noin kymmenen ihmistä kuunteli esitystä, loput juttelivat keskenään ja joku kääntyi nauramaan, kun laulussa jodlattiin. Kun laulaja spiikkasi kappaleen liittyneen Saksaan, jossain pöydässä puhuttiin kovaan ääneen siitä, kuinka suuria tuoppeja Saksassa sai. Meidän pöydässämme joku kertoi asiantuntevasti huumekuulusteluista, mikä toi epämiellyttävästi mieleen matkalla nähdyn avoimen rännityksen.

Kabareemusiikin jälkeen saatiin runoperformanssi, johon kuului myös videoesitys. Istuin yksin nurkassa, siemailin olutta ja nautin esityksestä. Video oli sensuelli vaikkakin kliseinen ja paikoin kömpelö ja runoilija vakuuttava heppu vaikka osa runoista tuntui toimivan paremmin paperilla kuin ääneen luettuna. Tällaisia soisi olevan enemmän kin ajattelin varmastikin niiden 16 muun kanssa, jotka seurasivat esitystä. Muut olivat lähteneen kotiin tai tupakalle. Jossain takabaarissa juteltiin. Esityksen jälkeen vilkaisin runoilijan kirjaa ja lupasin ostaa sen, kunhan minulla on rahaa. Nyt ei ollut mukana.

Sitten nousi lavalle illan isäntäryhmä Katriinamies improvisoimaan lauluja yleisön antamista aiheista ja iskusanoista. Tämä esitys sai kaikki läsnäolijat seuraamaan mitä tapahtuu. Hyvä jätkät! Neljäntenä soitti englanninkielinen rokkibändi omia biisejään. Jotkut alkoivat olla jo bilepäällä. Lopulta koitti Koskelaisen vuoro. Asettelin pedaalilaudan lavalle, kokeilin että kaikki toimii ja lähdin lavalta juomaan oluttani kunnes minut kuulutettaisiin.

Nousin lavalle ja kolmessa minuutissa sohlasin enemmän kuin koko kuluvana vuonna: Hermoilin jo Kevät yks kaks -alkuarpeggiota niin, että olin aloittaa ilman piuhaa. Minulle huudettiin “laita piuha”, jonka jälkeen keskittyminen oli lopullisesti mennyttä. Alkuarpeggion äänet menivät väärin enkä löytänyt alussa hyvää tempoa. Lisäksi delayn määrä oli valtava, eli kaiku tuli liian kovaa ja liian myöhään. Vielä kotona kaikki kuulosti ihan täydelliseltä, nyt kaikki on pielessä. Hermostuin niin, etten osannut enää näppäillä biisin peruskomppia. Jossain välissä kumarruin säätämään delayta pienemmälle. Oikeat sanat tulivat sentään oikeassa järjestyksessä, koska niiin olin toivonut. “Tunnetko mut”-kohdan melodia oli epämääräinen rääkäisy ja tuo kitaralirutus meni molemmilla kerroilla pieleen. Ennen viimeistä säkeistöä ehdin jo päättää: Tätä kappaletta ei esitetä soolona enää KOSKAAN missään. Ainoastaan yhtyeen kanssa. Jos silloinkaan. Kappale loppui hämmentyneisiin aplodeihin, moni jutteli omsta asioistaan.

Koomikot nimeävät kauhunhetkekseen sen, kun aloitus menee pieleen. Kun kukaan ei naura ensimmäisille vitseille. Silloin on vaikeaa saada tunnelma kohoamaan ja jengiä mukaan. Muistin tämän kun aloin viritellä Bola Bolan alkusointuja. Pokkana vaan. “Näinhän tämän kuuluikin mennä”. Onneksi ihmiset muistelevat pitkään hienoa ja vaikuttavaa esitystä, mutta harva tulee vuosien päästä muistelemaan, kuinka kehnosti joku trubaduurikeikka meni. Olin kuitenkin sitä mieltä, että peli on menetetty. Siksi olikin mukavaa nähdä ihmisten kuuntelevan tarkkaavaisesti Bola Bolaa – maistissa olevat vanhemmat herrasmiehet intoutuivat huutelemaan biisin nimeä ja mitä muuta ikinä keksivätkään. Heitä minun on kiittäminen loppukeikan rennosta menosta. Ajatella, että trubaduurin keikalla tarvittiin jäänsärkijä yleisön humalaisimmasta osasta.

Bola Bola meni vielä jotenkin hermostuneesti, mutta Ohitustien aikana alkoi jo tuntua siltä, että tässä touhussa on jotain järkeä. Kallio-duologia sai esiintyjän itsensä tunnelmoimaan, ja yhtäkkiä muistin laulaa. Siis olin kyllä laulanut tähänkin asti, mutta jäykästi ja huonosti. Rauhoittumisen myötä alkoi hengitys kulkea ja äänellä sekä melodioilla ehti jo vähän leikkiäkin. Tätähän livelaulaminen on eikä robottimaista nuotinnoksen luentaa. Kellot sai ihmiset kuuntelemaan. Huh, ehkä tämä onnistuikin. “Pophittini” Sataa sekä Luita ja ketsuppia menivät ihan käsikirjoituksen mukaan, ja päätin lopuksi esittää Peitsamon Kuun. Viini-kappaleessa olisin ehkä tarvinnut lunttia, mikä olisi latistanut mukavaksi kohonnutta tunnelmaa, vaikka itse kappale olisikin ehkä saanut jengin hymyilemään.

Kuu-fiilistelyn jälkeen olisin halunnut aloittaa alusta ja vetää vaikka kaksituntisen konsertin – nyt oli jännitys tiessään ja tunnelma vastaanottavainen. Nyt oli myös juuri oikea hetki astua alas lavalta ja tehdä tilaa illan päättävälle duolle, jonka hienoja biisejä moni yleisössä olikin varmasti tullut kuuntelemaan. Heti keikan jälkeen minulta ostettiin molemmat mukana olleet levyt. Levymyynti oli siis sataprosenttinen! Illan esitysten jälkeen juteltiin vielä hetki esiintyjien kesken, ja tutustuin pienoisfestivaalia puuhaavaan miekkoseen, jolle illan muut artistit vakuuttelivat, että minut kannattaisi buukata esiintymään. Moni kehui esitystäni vuolaasti. Minua kiiteltiin biiseistä, soundista, yleisökontaktista ja ylipäätään esityksestä. Ilta oli siis katastrofialoituksen jälkeinen työvoitto, feeniks-lintu ja mahtava suksee tuolla Vaasankadun yössä, Stadin hurjien kulmien sykkeessä, ja Koskelainen oli voittaja!

Olisin ostanut runokirjan, mutta runoilija oli jo poistunut. Siispä käytin levymyynnistä saamani rahat reteään taksiajeluun. Kyllä voittaja saa ottaa pirssin kotiin! Taksikuskin mielestä tämä oli erityisen hauskaa.