Hyvä Anssi Kela

Tämä kirje on kirjoitettu 5. maaliskuuta 2013.

Lähestyn sinua näin blogini kautta, sillä haluan onnitella ja kiittää sinua musiikillisista töistäsi, jotka ovat kovasti samankaltaisia kuin mitä minäkin olisin voinut tehdä, jos olisin yhtä hyvä keksimään* ja tekemään kuin sinä. Tarkoitan edellisellä sitä, että me olemme suunnilleen saman ikäisiä ja samalla tavoin musiikista innostuneita lauluntekijöitä, kuuntelemme molemmat monipuolisesti musiikkia ja tunnemme hyvin tietyt samat osa-alueet. Ja jotenkin samanlaiset musiikilliset rattaat meillä on päässä. Koen siis monessa tekeleessäsi niin paljon tuttuja elementtejä, että ne tuntuvat jopa omilta. Hankala selittää mutta veikkaan että ymmärrät.

Meitä erottaa se, että sinä olet usein kyennyt kanavomaan musiikillisen luovuutesi yhtenäisiin ja relevantteihin teoksiin ja saanut siitä menestystä ja kiitosta, kun minä taas olen puuhannut hulluna monenlaista osaamatta oikein keskittyä mihinkään, ja menestys ja kiitos on mitattu lähinnä ystävien tsemppaavina kehuina. Älä käsitä väärin, en ole missään nimessä kateellinen enkä suinkaan surkuttele oman musiikkiurani laimeaa meininkiä! Tunnen alan realiteetit riittävän hyvin tietääkseni, ettei kaikkein oivaltavin ja laadukkainkaan popmusiikki saa aina ansaitsemaansa suosiota. Osaan myös arvottaa omia tekemisiäni sen verran realistisesti, etten pidäkään niitä sellaisina, joiden olisi kuulunut myydä platinaa ja mirhamia. Minun levyni ovat juuri sellaisia mitä minä olen osannut ja halunnut tehdä ja olen niihin oikein tyytyväinen. Popmusiikki ei ole kilpailulaji.

Fakta on kuitenkin se, että sinut tunnetaan ja sinua arvostetaan lauluntekijänä ja artistina, minua ei, ja sen vuoksi emme voi istahtaa kollegoina tuopin ääreen juttelemaan musiikista. Olen usein lukenut haastattelujasi ja tullut siihen tulokseen, että meillä voisi vierähtää tovi jos toinenkin tuopin ääressä jutellen. Siis musiikista, musiikintekijöistä, musikin tekemisen motiiveista, musiikista esteettisenä kokemuksena, musiikista filosofisena kokemuksena, musiikista kirjallis-taiteellisena luomuksena ja musiikista kulttuurin sekä kansan ajatusten ja tuntojen välittäjänä. Olen lukenut haastattelusta ettet juo alkoholia, mutta on kai niitä ihan hyviä alkoholittomiakin oluita. Eikä minunkaan kannattaisi niitä paljoa juoda. Tiedän, että muutun joskus rasittavaksi humalassa ja itse asiassa tulen kovin helposti humalaan. Ehkäpä juttelisimme laatukahvin äärellä. Tai hyvän teen.

Vertaillaanpa tekemisiämme aikajanalla. Olet minua puoli vuotta vanhempi, synnyit Keravalla kesällä 1972, minä Porvoossa seuraavana talvena. Kursivoidut otteet ovat sinun nettisivusi historiikista.

Vuonna 1986 Anssi koulukavereineen perustaa bändin nimeltään Yhdeksäs Hetki ja pojat opettelevat soittamaan instrumenttejaan tulkitsemalla mm. Kissin biisejä. Anssi toimii yhtyeen basistina. Ensimmäinen keikka soitetaan näiden 15-16-vuotiaitten toimesta Nummelan seurakuntakeskuksessa 25.10.1986 ja laulajana vierailee Mikko Kuustonen.

Kiss oli minunkin suosikkini vuosina 1985-1986 ja vuosi -86 oli minulle musiikillisesti käänteentekevä: näin Helsingin Jäähallissa Mötley Crüen, Dion, Waspin ja Iron Maidenin, vaihdoin rummut kitaraan ja perustin ensimmäisen bändini, joka kuitenkin miehistönvaihdosten jälkeen soitti ensimmäisen keikkansa vasta helmikuussa 1989. Meillä ei ollut vierailevaa tähtisolistia, mutta soitimme minun kappaleitteni lisäksi coverina Metallican For Whom the Bell Tollsin sekä heviversion Irwinin Rentun ruususta.

Seuraavana vuonna Anssi on jo yhtyeensä toinen biisintekijä. Musiikkityyli on aluksi kitarapoppia ja sanoituksissa julistetaan kristillistä sanomaa. Biisintekotaito kehittyy soittotaidon myötä. Keikoilla käydään erilaisissa seurakunnan tilaisuuksissa ja vapaa-aikana treenataan tunnollisesti. Musiikkityyli muovautuu esiintymisasuiksi hankittujen Anthrax-paitojen myötä raskaammaksi ja siitä tulee jonkinlainen hardrockin ja speed metalin risteytys. Kesällä 1989 bändi tekee 8-raitastudiossa omakustannekasetin nimeltään Kasetti, jota saadaan kaupiteltua melkein kolmesataa kappaletta, lähinnä Vihdissä. Raskaaseen musiikki-ilmaisuun haetaan vaikutteita mm. funkista ja rapista. Tulos on hämmentävä.

Meillä ei ollut kristillistä sanomaa mutta musiikkigenret kulkivat samoja raiteita: kitarapopista ja -rockista päädyttiin juurikin Anthraxin ja kumppaneiden myötä hardrockin ja spedemetallin (kuten sitä silloin leikkimielisesti kutsuttiin) risteytykseksi. Me teimme oman nauhamme jo kesällä 1988, mutta jaoimme sitä ilmaiseksi kavereille. Emme tajunneet, että siitä voisi pyytää rahaakin. Funk- ja rap-vaikutteet saavuttivat meidät vasta Faith No Moren ja Living Colourin kautta vuonna 1989.

Keväällä 1991 bändissä tapahtuu miehistönvaihdoksia… …Anssi ja Ville hiovat tekniikoitaan Oulunkylän Pop-Jazz-opistossa, ja muutenkin ollaan musiikillisesti täysin hukassa. Vuonna 1993 bändi päättää vaihtaa nimeä. Pekka ja Susi osallistuu valtakunnalliseen Nuorison taidetapahtumaan ja saavuttaa menestystä. Bändiä kehutaan valmiiksi ja erityiskiitosta saa yhtyeen karismaattinen laulaja-basisti-biisintekijä. Pekka ja Susi lähetetään Suomen edustajaksi Ranskan Niortiin l’Europe d’Art d’Art -festivaalille. Vihdin kunta kustantaa bändille demon 24-raitastudiossa ja se lähetetään Rockin SM-karsintaan. Kotipuoleen palattuaan bändi soittaa itsensä Rockin SM-finaaliin. Kaiken kukkuraksi levy-yhtiö BMG on kiinnostunut heidän demostaan. Tampereen Pakkahuoneella 15.10.1993 järjestetty Rockin SM-finaali on tiukka ja kaikkien yllätykseksi voittajaksi julistetaan Pekka ja Susi. Levytyssopimus solmitaan BMG:n kanssa 

Keväällä 1991 tapahtui Porvoossakin miehistönvaihdoksia, ja lopulta kaksi paikallista yhtyettä sulautuivat No Rabbits -nimiseksi sillisalaatiksi, jossa yhdisteltiin 80-luvun AOR:ää ja hardrockia sekä trendikkäitä funkhevivirtauksia ja nuorten miesten huumoria. Mekin kävimme popjazz-koulua. Teimme osin Porvoon kaupungin avustuksella pari äänitysteknisesti laadukasta nauhaa Magnusborgin studiossa ja meidät kutsuttiin esiintymään sekä juhannusjuhlille Hankoon että Uudenmaan maakuntapäiville Espan lavalle Helsinkiin. Levy-yhtiöt eivät antaneet minkäänlaista palautetta, mutta paikallisradio soitti ja haastatteli meitä. Armeijavuonna 1993 bändi hajosi ja seuraavana vuonna kasasin tyylillisesti yhtenäisemmän funkorkesterin, jonka omakustanne-EP soi Radiomafiassa ja paikallisfestarin keikkataltiointi ruotsinkielisessä radiossa. Mitään ei silti myyty, keikkoja oli harvassa eikä iso ryhmä pysynyt kasassa. Olinkohan kenties rallatellut Karhunelämää-kappaletta, kun päätin ensimmäisen kerran kokeilla suomenkielisen poprock-yhtyeen perustamista? Olin kyllä levyttänyt suomenkielisen kappaleen jo vuonna 1993, kun tuottajaksi valmistuva ystäväni tarvitsi lopputyöbiisin. Se ilmestyi jollakin nuortenlehden välissä olleella kokoelmalla, josta kukaan ei tiedä mitään, ja hyvä niin. Joka tapauksessa 1990-luvun puolivälin suomenkielinen vaiheeni jäi muutaman keikan pituiseksi: en uskonut itsekään kappaleisiin ja halusin muuttaa Helsinkiin perustamaan maailman parasta rockyhtyettä.

Olen kuullut YUP:ssa soittavalta ystävältäni, kuinka inhottavaa oli kun teidät laitettiin heidän lämppärikseen – yleisö kun oli aivan toista maata. Tämä ei tietenkään ollut teidän vikanne, mutta ehkäpä yleinen ilmapiiri oli 90-luvulla teidän rehtiä suomenkielistä poppirokkianne vastaan. Pekka ja susi jatkoi vastoinkäymisistä huolimatta vuoden 1999 alkuun saakka. Sinä aikana minä olin perustanut ahkerasti keikkailevan kuplivan riemukasta ja Soundin demokriitikon mukaan muusikkoystävällistä kitararokkia soittavan Spumantin, jossa soolokitarassa oli myöhemmin Mr. Fastfingerinä tunnettu Mika Tyyskä. Rummuissa minulla oli sinun tapaasi oma veljeni – kenen biittiin sitä voisi paremmin luottaa kuin oman pikkuveljensä! Vaikka meillä oli huippuhauskaa, ei yhtye voittanut edes outoa Many Faces -baarin bändikisaa, ja lopulta basistimme häipyi Espanjaan ja minä lähdin etsimään itseäni katusoittajana Dublinissa.

Kun kesällä 2000 palasin Irlannista mukanani idea lauluntekijäklubista, te olitte jo saaneet Mikan faijan BMW:n Radiomafian soittoon. Minä perustin Samettiklubin sekä uutta suomenkielistä musiikkiani soittavan Morris-yhtyeen ja pääsin myös Radiomafiaan töihin. Sieltä käsin seurasin, kuinka Nummela möi valtavan määrän kopioita. Meidän Morris-yhtyeemme omakustannesinkku ei Warnerin Pekka Ruuskan mukaan kiinnostanut “ketään millään osa-alueella”. Koska olin yhtyeen biisintekijä ja primus motor, päättelin ettei minusta ole tekemään tarttuvaa popmusiikkia. Opiskelin yliopistolla kielitieteen ohella myös kirjallisuutta ja uppouduin syvemmälle runouteen ja taiteelliseen ilmaisuun. Rohkaistuin kokeilemaan, josko voisin sittenkin pyrkiä samaan seurueeseen suuresti arvostamieni taiteilijoiden Ismo Alangon ja A.W.Yrjänän kanssa – olihan uusi tuttuni Herra Ylppökin hyvää vauhtia nousemassa tuohon arvostettuun runoilijapiiriin. Tein mutkikkaita runollisia laulujani samoihin aikoihin kun sinä julkaisit Suuria kuvioita -levyn. 1972 soi joka radiossa ja minä esitin mutkikkaita kappaleitani Samettiklubeillani. Omakustanteet seurasivat toinen toistaan, mutta ne eivät kiinnostaneet ketään. Lähdettyäni Yleltä olin hetken sinun silloisen keikkamyyjäsi leivissä – taisinpa jopa hoitaa jonkun teidän keikkanne tuotannon.

Kun me olimme 32-33-vuotiaita, sinä teit kolmannen albumisi ja minä kamppailin sen ajatuksen kanssa, etten enää ikinä tekisi yhtään laulua. Hankkiuduin hetkeksi eroon Samettiklubista ja voin musiikillisesti pahoin. Tein karaoketöitä. Lopulta perustin kasaripastissiyhtyeen, koska jollakin kokoelmalla oli tilaus sellaiselle kappaleelle. Tästä yhtyeestä kehkeytyi sitten Idols-voittaja Ari Koivusen taustabändi, jonka kanssa pääsin kokemaan, minkälaista on esiintyä suositussa yhtyeessä. Vuoden jälkeen olin saanut riittävästi uskoa itseeni, ja päätin sittenkin yrittää vielä oman musiikin tekemistä. Pari vuotta meni oikean kokoonpanon löytämisessä ja levyn kirjoittamisessa ja äänittämisessä, mutta syksyllä 2010 julkaisin debyyttialbumini. Minusta kirjoitettiin Rumbaan ja minua haastateltiin radio- ja tv-lähetyksissä. Sinun nelosalbumisi Aukio möi silloin vain joitakin tuhansia kappaleita, ja ilmeisesti tämä floppaus harmitti sinua. Minun albumiani ei varmastikaan myyty edes sataa kappaletta, mutta voi että olin onnellinen. Vihdoin se oli toteutettu! 1980-luvun lopulla asetettu tavoite oli saavutettu! Olin vihdoin oikea levylaulaja!

Vuodesta 2010 lähtien olen ollut kuin uusi ihminen. Löysin jälleen rakkauden musiikkiin ja esiintymiseen. Olen säveltänyt ja kirjoittanut valtavan määrän uusia biisejä ja olen palannut myös suomenkielisen ilmaisun pariin: perustin itselleni alter egon nimeltään Koskelainen. Koskelaisen debyyttilevy Bola Bola ilmestyi viime marraskuussa. Olen itse äänittänyt ja miksannut sen alusta loppuun samoin, aivan kuin sinä nyt tämän Anssi Kela -levysi. Bola Bola sai Rumban kriitikolta neljä tähteä (Rumba 1/2013) kun sinun levysi sai vain kolme. En silti osaa ajatella omaa levyäni paremmaksi kuin sinun levysi, sillä omaani en halua kuunnella. Sinun levyäsi olen kuunnellut jo monta kertaa. Sinun levysi on ainakin yhtenäisempi soundillisesti ja tyylillisesti, minun ennemmin nippu muotoharjoitelmia, joita yhdistää jokin hienovarainen intertekstuaalisuus sekä tietysti tekijä ja tekohetki.

Koen, että nyt olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen uraani, että voin päättää, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Hanat on avattu ja seuraavat tekeleet tulevat määrittämään suunnan, kenties myös koko musiikkiurani jatkon. Olen iloinen siitä, että ainakin omissa ajatuksissani voin pitää sinua kollegana ja kuunnella uutta levyäsi huokaillen “onpa nerokasta” ja “kas, näin minäkin olisin tehnyt!” Suuren yleisön silmissä sinä olet oikea levylaulaja ja laulunkirjoittaja, minä pahainen harrastelija. Mutta mistä lähtien suuri yleisö olisi meitä määrittänyt? Ei se määrittänyt meitä silloinkaan, kun YUP:n kuuntelijat sylkivät teidän päällenne tai minut käännytettiin Vattuniemenrannasta ainoina saatesanoina “ei myy”. . Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Varmastikin nauttia uuden levysi suosiosta ja tehdä kaikki ne mainiot keikat, joita suosio tuo tullessaan. Minäkin teen keikkoja, valtaosa tosin bilekeikkoja tai coverduon kanssa. Harvemmin kukaan toivoo minun tekemiäni kappaleita. Itse asiassa ei koskaan paitsi Samettiklubilla, missä on tarkoituskin soittaa omia biisejä. Mutta sehän ei meitä määritä, mitä yleisö haluaa tai mitä ei.

Sinun uusin levysi käyttää hauskasti 80-lukulaisia rytmejä ja soundeja, ja erityisen iloinen olen muutaman biisin rehvakkaasta kitaroinnista. Pois jalkoihin tuijottelu ja tilalle Eddie Van Halenin teippikitaran tilutus! Pidän myös monista teksteistä, tarinoista, kuvailuista, riimeistä sekä ylipäätään siitä tekemisen riemusta, mikä koko levystä välittyy. Olen vilpittömän iloinen ja kiitollinen siitä, että juuri sinä olet tehnyt juuri tämän levyn. Olet samalla myös näyttänyt niille, jotka kuvittelivat urasi olleen sittenkin tähdenlento. Tiedät ne tyypit. Minä en pidä niistä koska ne saavat elinvoimansa siitä, kun jollain menee huonosti. Mutta sinä olet kaiketi hyvää pataa niidenkin kanssa. Sekin meitä on erottanut: sinä vaikutat nöyremmältä ja tulet varmasti toimeen kaikkien kanssa. Minä olen usein herkkä loukkaantumaan ja varautuneena saatan epäillä, että minua hyljeksitään jo lähtökohtaisesti. Tuttavapiirissä on monia menestyneitä muusikoita, mutta pyrin olemaan puhumatta musiikista heidän kanssaan. Koska minusta tuntuu kuin olisin se taksikuski, joka kääntyy kertomaan takapenkkiläisille, että olen itsekin soittanut bändissä. Onko se itsetuntoasia? Voisiko se olla? Joskus iltamyöhäisellä istun työpöytäni ääressä ja hahmottelen kappaletta, jonka kuulen soivan radiossa ja stadioneilla, kuntosaleilla ja konserttisaleissa. Silloin ainakin itsetuntoni on erittäin kohdallaan.

Tämä loppu on kirjoitettu 22.8.2015

Niinhän sinä sitten loit hienon jatkumon tälle retrohenkiselle mutta silti modernille levytuotannollesi. Ja taas paljon hienoja keikkoja bändille. Minäkin olen äänitellyt tässä parin vuoden aikana melko paljon kaikenlaista, mutta mitään ei ihan vielä ole ehditty saada julkaisukuntoon. Perhe vaatii aikaa ja rahaa, ja siitä syystä kaikenlaiset työtehtävät menevät prioriteettilistalla aina omien musaprojektien edelle. Olen siis tehnyt hulluna töitä, vaihtanut järjettömän määrän vaippoja ja fiilistellyt mielessäni mitä kaikkea aion vielä saattaa levylle asti kunhan ehdin. Itse asiassa keikoistakin oli pakko pitää taukoa, kun aika ei vain tahtonut riittää. 

Mutta huolimatta näistä arkisista viivytyksistä, olen silti tyyni ja onnellinen. Levyt ilmestyvät sitten kun ovat valmiita. Keikkojakin alkoi taas olla heti kun kalenteriin uskalsi ottaa. Sain viime vuonna ulos yhden uuden Koskelaisen biisin, ja keikalla olen esittänyt niitä jo 8 eli siltäkin saralta kuuluu kohta lisää. 

Kirjoitin tuon alkuperäisen kirjeen yli kaksi vuotta sitten mutten koskaan julkaissut sitä. En ehkä sittenkään ollut varma halusinko. Sitten se hautautui blogin draftehin ja lopulta olin niin kiireinen etten ehtinyt blogatakaan. 

Mutta tässä tämä nyt on, kuten alussa sanoin, kiitos. Hyvää popmusiikkia ei voi ylipäätään olla liikaa ja Nostalgia-levy on taas ihan toppen – naurattaa, laulattaa, tanssittaa ja pistää välillä miettimään.

Seuraavaksi esiinnyt tv:n Vain elämää -ohjelmassa, jossa toiset upeat artistit tulkitsevat sinun biisejäsi. Tiedätkö, sain sattumalta juuri tätä tekstiä kirjoittaessani pari tuntia sitten kuvatun What’sApp-videon, jossa ystävieni akustinen duo esittää Koskelaisen kappaletta kotkalaisessa baarissa. Ja se on kova juttu, sillä olen vain kerran aiemmin kuullut coverin omasta biisistäni! Eli taas kerran meidän uramme kulkevat samoja ratoja. Tähän hymiö.

Toivon sinulle erinomaista jatkoa, iloa ja riemua ja paljon hyviä uusia juttuja!

Luca aka Koskelainen

* Käytän tässä yhteydessä keksiä-verbiä, sillä se on viittaus kenties hauskimpaan kuulemaani biisintekoaiheiseen anekdoottiin: Tarinan mukaan toimittaja kysyi J.Karjalaiselta:”Mistä sä saat ideat näihin sun biiseihin?” Tähän Jukka vastasi:”Mä keksin ne.”