Kolumni: Miksi lastenmusiikki tarvitsee oman juhlapäivänsä?

MIKÄ HÄTÄNÄ?

Lastenmusiikki tarvitsee nyt apua. Se tarvitsee keinoja tulla taas osaksi kaikkien lasten elämää. Se tarvitsee huomiota. Tempauksen. Noston. Juhlan.

Lastenmusiikki on jäänyt viime aikoina pahasti paitsioon. Vuosikymmenen vaihteen lastenmusiikkibuumia lukuunottamatta se ei ole enää aikoihin ollut itsestäänselvyys lastenhuoneissa. Meillä on kasvanut jo kokonaisia sukupolvia, joista puolet ei ole lainkaan kuunnellut lastenlauluja. Sen vuoksi nyt pitää tehdä jotain ja heti. Lastenmusiikin kieltäminen lapselta on sama kuin kieltäisi sadut, kirjat, elokuvat, leikit ja muun lastenkulttuurin.

MISTÄ TÄMÄ JOHTUU?

Jotkut ylpeilevät sillä, ettei heillä kuunnella lastenmusiikkia koska heidän pienet lapsensa kuuntelevat jotakin sillä hetkellä suosittua genreä, kuten raskasta rockia, konemusiikkia tai päivän pophittejä. Tässä ajatuksessa on perustavanlaatuinen virhe:  metallin, hiphopin tai vaikka pop-iskelmän kuunteleminen ei mitenkään estä kuuntelemasta myös lastenmusiikkia. Lapset ovat aina kuulleet kaikkea heitä ympäröivää musiikkia – heillä on korvat ja havainnointikyky. 60-luvun lapset rallattelivat Jänöjussin mäenlaskun lisäksi Beatlesia. 80-luvulla M.A.Nummisen, Mikko Alatalon ja koululaislaulujen rinnalla lastenhuoneissa soivat myös Kiss ja Iron Maiden, eikä nykyäänkään ole mitään syytä yrittää estää lapsia kuuntelemasta populaarimusiikkia. Sen ei kuitenkaan pidä korvata kaikkea musiikkia.

ONPA ERIKOISTA KUN NYT MIETTII

Tilanne on helppo havainnollistaa elokuvien kautta: joku 6-vuotias voi isompien sisarusten kanssa katsoa vaikkapa uuden Star Wars -elokuvan. Tulisiko silti vanhemmille mieleen kieltää häneltä Pikku Kakkonen ja Risto Räppääjät? Kehuisivatko vanhemmat ylpeinä, että ”meilläpä ei katsella Onnelia ja Annelia, kun meidän lapset pitää vain tuosta Holby Cityn sairaalasta”?

Tuskin.

Lapsiperheissä katsotaan Putousta, Hauskoja kotivideoita, The Voice of Finlandia ja muita koko perheen viihdeohjelmia, ja niin on aina tehty. Itse lapsena 70-80-luvuilla rakastin erityisesti Syksyn säveltä, Euroviisuja ja muita musiikkiohjelmia sekä Dallasia, Kuplaa ja Onnenpäiviä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea mitä niissä tapahtui. Silti katsoin myös lastenohjelmia. Ja niiden viisujen ohella kuuntelin lastenmusiikkia.

Tai kun lapsi oppii lukemaan: meillä on upea lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyt notkuvat klassikoita ja uusia teoksia. Mutta laitetaanko ne syrjään ja kehutaan mieluummin kavereille, että meidän vasta lukemaan oppinut ahmii Suomen Kuvalehteä ja Amppareita? ”Sängyssä se selailee Miki Liukkosen O:ta, meidän pikku lukutoukka!”

Niin, ei niin tapahdu.

MITÄ VOI TEHDÄ?

Vanhemmat valitsevat mitä lapsi kuluttaa. Lapsi voi sanoa pitävänsä jostakin, mutta vasta sen jälkeen kun se jokin on hänelle esitelty. Vasta eskarissa alkavat kavereiden suositukset painaa. Siihen saakka esittely- ja suositteluvastuu on vanhemmilla tai sisaruksilla.

Ensin pitäisi varmaan tarkistaa, että kaikki vanhemmat käsittävät mitä lastenmusiikilla tarkoitetaan ja miksi se on jäänyt syrjään valtavirtamedioissa. Lastenmusiikki ei siis oikeastaan ole mikään musiikinlaji. Lapsille tehdään usein samaa musiikkia kuin aikuisillekin: poppia, iskelmää, kuoromusiikkia, rokkia ja laulelmia. Kyse on tietysti enemmän tekstisisällöstä ja esitystavasta. Lastenmusiikki on suunnattu lapsille, suunniteltu viihdyttämään ja innostamaan heitä.

Kyse ei ole myöskään siitä, että varsinaisesti lastenmusiikkia syrjittäisiin, vaan viime vuosina kaikki mediassa esillä oleva musiikki on yksipuolistunut. Polarisoituminen näkyy siinä, että nykyään kuulee ainoastaan tietynlaisia populaarimusiikin alalajeja: moderni pop, rap,  rock, punk, metalli, nykyiskelmä ja edm. Kaikki muu musiikki koetaan nykyään marginaaliseksi, koska ne eivät ole kaupallisesti tärkeimmän kohderyhmän eli 20-45-vuotiaiden suosikkeja.

Valtavirrasta, medioista sekä monen tietoisuudesta ovat kadonneet mm.  jazz, kansanmusiikki, klassinen musiikki, vanha iskelmä (ne foksit, humpat, jenkat ja tangot), huumorimusiikki ja kuplettilaulut, kuoromusiikki, etnomusiikki, bigband-musiikki… ja niin, lastenmusiikki.

Tämä ei siis ole vain lastenmusiikin ongelma. Tämä on musiikin ongelma. Mutta juuri nyt me keskitymme lastenmusiikkiin.

Lapset tarvitsevat omaa musiikkiaan. He tarvitsevat sitä aivan kuin tarvitsevat kirjoja, elokuvia, tv-ohjelmia, pelejä ja leluja – jotta heidän ei tarvitsisi vielä olla kokonaan aikuisten maailmassa. Jotta he voivat keskittyä lapsuuteen. Olla lapsia.

Lapsuus on jokaisella ja se kestää vain muutaman vuoden. Sen jälkeen he ovat aikuisia ja muistelevat kuinka lapsena lukivat satukirjoja, katselivat Pikku Kakkosta sekä animaatioelokuvia ja kuuntelivat musiikkia, joka oli niinikään tehty heille. Heitä varten, heitä ajatellen.

MEIDÄN PITÄÄ NOSTAA TEKIJÄT ESIIN!

Lastenmusiikkia tekee onneksi edelleen suuri joukko taitavia muusikoita. Moni heistä tekee luonnollisesti myös muille kuin lapsille suunnattua musiikkia – näin on aina ollut. Lastenmusiikkia ovat muun tuotantonsa ohella tehneet sellaisetkin koko kansan suosikit kuin Kirka, Katri Helena, Irwin Goodman, Juice Leskinen, Pate Mustajärvi ja seuraavien sukupolvien artisteista vaikkapa Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa, Paleface, Tuure Kilpeläinen ja Haloo Helsinki.

Meillä on myös upeita ja taitavia lastenmusiikkiin keskittyviä artisteja ja yhtyeitä, kuten Paukkumaissi, Hevisaurus, Herra Heinämäen Lato-orkesteri (mm. Heikki Salo ja Heikki Hela), Pikku Papun orkesteri, Tuttiorkesteri, Mutaveijarit ja monta muuta.

Pitäisikö heitä saada esiin valtamediaan? Ja voisiko mediassa korostaa enemmän muualta tunnettujen muusikoiden lastenmusapuolta?

Vastikään oli Helsingin Sanomissa iso juttu tunnetusta laulajasta. Jutun yhteydessä olevasta diskografiasta puuttuivat kaikki laulajan lastenlevyt. Miksi? Eikö toimittaja tiennyt niistä? Vai eikö hän pitänyt niitä ”oikeina” levyinä?

TAHTOTILA ON NYT OLEMASSA!

Minä, allekirjoittanut, haluan, että lastenmusiikille perustetaan vuosittainen juhlapäivä. Haluan, että sinä päivänä nostetaan jalustalle kaikki upeat lastenmusiikin tekijät. Palkitaan vuoden lastenmusiikkiaiheisia tekoja. Kehutaan ja kerrotaan kaikille, mitä meillä on tarjota lapsillemme. Järjestetään myös lapsille juhlakonsertti. Televisioidaan se!

Onneksi meitä on muitakin. Juhlapäivän idea keksittiin viime vuonna porukalla, ja nyt pelkästä tahtotilasta on edetty siihen pisteeseen, että on perustettu toimikunta suunnittelemaan ensimmäisen valtakunnallisen Lastenmusiikkipäivän järjestämistä. Toivottavasti voimme julkistaa sen pian.

Jos haluat kommentoida tai avustaa Lastenmusiikkipäivän järjestämisessä, voit aloittaa tykkäämällä juhlapäivän Facebook-sivusta, jonka kautta voit myös olla yhteydessä tekijöihin.

Monipuoliseen lastenmusiikkiin voi tutustua myös Lasten oman radion kautta.

 

Luca Gargano

Kirjoittajalla on kolme lasta, jotka kaikki kuluttavat lastenmusiikkia, popmusiikkia, rockia, jazzia, kansanmusiikkia ja klassistakin.

3-vuotias kuuntelee ihan kaikkea, pitää lähes kaikesta kuulemastaan, laulaa ja tanssii mukana. Lempilauluja tällä hetkellä Peikkoäidin tuutulaulu, Maailma on kaunis (elokuvasta Anneli ja Onneli ja salaperäinen muukalainen) sekä Jannu kokkaa pannukakkua.

5-vuotias diggaa ”rankkaa rokkia”, pitää erityisesti Metallicasta ja Foo Fightersista sekä Hevisauruksesta, Jytäjyrsijöistä (Ketsuppia leivän päälle) ja konemusiikista, jota tekee itse isän syntikalla. Lempibiisejä Robotti Ruu ja Herra Huu.

6-vuotias rakastaa Vesalaa, Päistikkaa, Paukkumaissia ja tv:ssä nähtyjä laulajia. Lempibiisejä Älä droppaa mun tunnelmaa, Puuttuva palanen sekä Marcuksen ja Martinuksen Elektrisk.

Iina-Mariia Happosen piirtämässä kuvassa ovat Lasten oman radion maskottieläimet Melwin, Tasavatti ja Kettu Kohonen.