Kaasulamppujen sytyttäjät

Vanhan liiton keikkamuusikolle on koittanut kovat ajat: keikkapaikkoja on vähemmän kuin ennen, keikkoja on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja kaiken lisäksi niistä maksetaan vähemmän kuin ennen.

Tämä on varmasti fakta, sillä niin moni asiaa toistelee ja harmittelee.

Mietittäisiinkö hetki miksi näin on?

Alaa yli 25 vuotta läheltä seuranneena olen nähnyt muutoksen ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on luonnollinen tapahtumaketju, jossa on turha etsiä syyllisiä.

Haluan pohtia tätä kysynnän ja tarjonnan lainalaisuuksilla. Kyse on kuitenkin ostopalvelusta, jossa on helposti nähtävillä syy-seuraussuhde – keikkapaikka ostaa livemuusikon esiintymään, koska haluaa ravintolaansa viihdettä asiakkaille. Asiakkaille ravintola sitten myy tuotteitaan ja harjoittaa näin kaupallista toimintaa, jota bisnekseksi kutsutaan. Tai suoremmin: asiakkaat ostavat lippuja keikalle, jos haluavat mennä sinne.

Tästä kuviosta pitää siis heti kättelyssä jättää pois kaikenlaiset valtion tai kunnan verorahoilla ylläpidettävät kulttuurilaitokset tai muut sellaiset eri avustuksin tuetut yhtälöt, joihin elävää musiikkia halutaan taiteellisen, kulttuurisen tai viihteellisen arvon vuoksi eikä sen tarvitse suoraan maksaa itseään takaisin tilaisuuden järjestäjälle.

Nyt puhutaan kaupallisesta elävän musiikin tapahtumasta, jonka järjestäjä on tyypillisesti ravintola tai kenties ohjelmatoimisto tai promoottori.

Helpoin syy nähdä muutos on kysyä ”mihin livemusiikkia tarvittiin ennen ja mihin sitä tarvitaan nykyään?

Tanssilavakulttuurin kukoistuksen päivinä livebändi oli ainoa keino saada ihmiset tanssimaan, juhlimaan, tutustumaan, jopa pariutumaan. Tanssilavalle mentiin siksi, koska kaikki menivät sinne. Siksi koska siellä oli mahdollista heittäytyä hetkeksi vapaalle ja tiirailla potentiaalista kumppania tai bändin solistia.

Mielessäni jaan syyt bändikeikalla käymisen näihin viiteen eri osa-alueeseen:
A) Keikalle mennään tapaamaan kavereita, juhlimaan ja pitämään hauskaa, koska ”kaikki muutkin ovat siellä”
B) Keikalle mennään tutustumaan samanhenkisiin ihmisiin, mahdollisesti tapaamaan kiinnostavia tyyppejä ja ehkä jopa pariutumaan
C) Keikalle mennään muuten vain tanssimaan koska se on kiva harrastus. Tähän voi lukea kaikenlaisen pogoamisen, moshpitin, rytmisen liikehdinnän ja musiikin kehoa hyväilevän katarttisen kokemuksen.
D) Keikalle mennään ihailemaan tai jopa fanittamaan bändin jäseniä
E) Keikalle mennään kuuntelemaan musiikkia, kuin konserttiin

1960-luvulla nämä kaikki pitivät paikkansa. Varmasti paljolti vielä seuraavinakin vuosikymmeninä, mutta diskoteekkien ja tiskijukkien tulon myötä pelättiin jo, että nyt loppui muusikoilta leipä. No eipä loppunut heti vielä silloin, mutta alkoi kyllä vähentyä. Listan kohtia A, B ja C pystyi nimittäin hyvin tekemään myös levymusiikin tahdissa. 1990-luvulle tultaessa tähti-dj:t alkoivat toteuttaa jo kohtaa D.

Ei se kuitenkaan ollut tiskijukkien syy. Eivät he varta vasten halunneet muusikoille pahaa. Kyse oli vain siitä, että uusi keksintö teki maailmasta erilaisen paikan, ja yleisö halusikin nyt tätä uutta juttua.

1990-luvun alussa tuli karaoke, ja ilmiö oli samanlainen: yleisö halusi sitä. Ei karaokeakaan voinut kieltää vain siksi, että ammattimuusikoiden keikkapaikat vähenivät. Sitä paitsi Suomessa karaoke on niin suosittua, että uskallan väittää, että montaa niistä juottoloista ei olisi edes olemassa ilman sitä viihdettä. Eli päin vastoin – karaoke on luonut uusia musiikkikuppiloita ja samalla paljon uusia laulajia, jotka eivät ehkä olisi muuten päätyneet esiintymään.

Kuitenkin keikkoja oli suhteellisen kivasti vielä 1990-luvullakin, vaikka myös dj:t ja kj:t (karaokajuontajat) pyörittivät bileitä.

Eikö ollutkin?

Mutta mitä sitten tapahtui?

Sitten tapahtui se, ettei uusi nuorisokulttuuri enää suosinut bändissä soittamista.
-Kitaraa vinguttava pitkätukka ei ollut enää nuorison idoli. (Ja miksi olisi, kun joka toisen kaverin isä on sellainen!)
-Kireissä farkuissa ulvova tenori ei saanutkaan enää tyttöjä sekaisin. (Ei kai, kun ulvonta uppoaa paremmin omaan äitiin.)

Uusi kapinoiva nuoriso teki pahimman mahdollisen tempun: hylkäsi vanhempiensa rakkaimman aarteen, noin neljän vuosikymmenen ajan vallinneen nuorisokulttuurin ydinmuodon – live(rock)musiikin!

Nuoriso alkoi valvoa öitään yksin tietokoneen äärellä. Nuoriso alkoi harrastaa geokätköilyä, parcouria, urbaania tanssia ja ties mitä kummallisuuksia, joihin ei liity livebändi millään tavoin.

Jotta ymmärretään mikä merkitys joidenkin 15-20-vuotiaiden valinnoilla on heitä vanhempiin ihmisiin, riittää että vilkaistaan yleisesti ympäröivää yhteiskuntaa. Täällä palvotaan nuoruutta  loputtomiin – täällähän 48-vuotias on ”jo aika vanha” eikä yli kolmikymppisiäkään pidetä enää kovin tuoreina tapauksina. 60-70-luvulla syntyneet sukupolvet koettavat väenvängällä pitää kiinni nuorekkuudestaan seuraamalla vaihtuvia trendejä, ja hauskaa on, että toistaseksi siinä usein jopa onnistutaan. Eli koska nuorempi väki ei enää välitä ”rokkitouhuista”, eivät ne lopulta jaksa kiinnostaa suurta osaa vanhemmistakaan.

Muistetaan, että kyse on yleistyksistä. Muistetaan myös, että puhutaan massakäyttäytymisestä. Aina on ihmisiä, jotka toimivat toisin. Aina on ryhmiä, jotka harrastavat jotakin mikä ei ole juuri nyt muotia.

Mutta nyt pitää muistaa, että kun puhutaan bändikeikkailun kulta-ajoista, se OLI muotia. Keikoilla kävivät ”kaikki”. Eivät vain asialle vihkiytyneet harrastajat. Lisäksi ennen vanhaan uudet hittibiisit ja hittibändit olivat kaikille tuttuja. Tietysti uskottavuutta hakevan punkkarin tai hevarin piti esittää vihaavansa päivän purkkapoppidiskohittiä, mutta kyllä hänkin sen osasi ulkoa. Ja liitti 20 vuotta myöhemmin nostalgiakokoelmalleen.

Nykyään meillä on musiikillisesti pirstaloitunut kenttä, jossa on lukuisia eri populaarimusiikin alalajeja. ”Kaikki” eivät ihan oikeasti edes tunne samoja hittejä. Lisäksi on tilanne, jossa nuoremmat aikuiset eivät harrasta livemusiikkia – se on monille jotain, mitä kuulee vain kesällä festarilavalta. Itse keikoilla käynti ei siis ole juuri nyt trendikästä.

Nykyään esiintyvää artistia ei välttämättä pidetä niin erityisenä asiana, että sen vuoksi mentäisiin tiettyyn ravintolaan. Ei, itse asiassa se saattaa olla syy vaihtaa paikkaa – eihän siellä kuule jutella!

Sitten on vielä se suurin osa keski-ikäisiä ihmisiä, jotka eivät vaan enää halua, jaksa tai ehdi käydä ulkona iltaisin, kun näitä keikkoja yleensä pidetään. Heitä on paljon.

Muistellaanpa nuo viisi kohtaa nykytilanteen valossa:
A) Juhliminen – no se sujuu nykyään kaikenlaisissa teemabileissä, lähibaareissa tai siellä diskoyökerhoissa. Eihän bändin keikalle voi edes mennä juhlimaan, kun siellähän pitäisi kuunnella sitä bändiä.

B) Tutustuminen ja pariutuminen – internet, some, tinder, youknow.

C) Tanssiminen muuten vaan – ks. kohta A.

D) Fanitus – Jos tarkastellaan tämän hetken suosituimpia hittiartisteja, niin kyllä heidän keikoillaan on vielä kuhinaa, mutta ketään ei ihailla enää vain siksi, että hän sattuu soittamaan kitaraa. Valitettavasti nuoriso löytää esikuvansa muualta: netti- ja pelimaailmasta sekä tietty urheilijoista, näyttelijöistä ja julkkiksista kuten ennenkin. Entisajan kitarasankarin paikan on vienyt tuottaja ja puudelitukkaisen tenorin sijaan fanitetaan räppäriä, jotka toki ovat muusikoita hekin.

E) Konserteissa käyminen – yleisesti bändejä käy vielä kuuntelemassa joku määrä ihmisiä, mutta se on vain yksi harrastus muiden joukossa. Bändejä kuunnellaan samaan tapaan kuin käytäisiin teatterissa ja elokuvissa.

Nykyään myös käydään keikoilla todella täsmäiskumaisesti: tullaan sisään juuri kun haluttu bändi aloittaa ja lähdetään ulos heti kun se lopettaa.

Ravintola ei siis enää saa yleisöstä samanlaista taloudellista hyötyä kuin ennen. Pitää muistaa, että ravintoloitsijan näkökulmasta kun pääsylipputuloilla on maksettu bändin palkkio ja kulut (miksaaja, ruoat juomat, mahdolliset majoitukset), ollaan vasta nollilla. Sitten pitäisi myydä juomaa niin että illasta tulisi vähän voittoakin.

Eli kysymys kuuluu: montako pääsylippua sinun bändisi pitäisi myydä, jotta sillä rahalla kustannetaan bändin kulut? No myykö se niitä aina niin monta? Jos, niin kyllähän teillä luulisi olevan keikkoja!

Edellä kuvattu on siis tämänhetkinen trendi, ja tähän suuntaan on tultu jo hyvän aikaa.
Näin käyttäytyvät ”ihmiset” eli se kuuluisa suuri yleisö.

Mitä siinä voi muusikko tehdä, kun nykyään keikoilla käy kolmannes siitä porukkamäärästä mikä aikaisemmin tuli kuuntelemaan?  Ei kai muuta kuin soittaa. Soittaa enemmän. Soittaa paremmin. Jos ja kun soittotilaisuuksia vaan tulee. Kaikille niitä ei enää tule.

Mitä taas voi keikkapaikka tai keikkajärjestäjä tehdä?

Fakta on se, ettei keikoille ole samaa kysyntää kuin ennen, eikä se ole kenenkään tai minkään yksittäisen asian syytä. Asiat ovat menneet niin. Kehitys, uudet tuulet, trendit ja mitä näitä on.

Ihmisiä ei voi pakottaa keikoille, jos he haluavat mieluummin leffaan tai karaokeen. Se tuntuu vähän samalta kuin pakottaisi jonkun syömään pihviä, vaikka henkilö haluaisi vain pizzalle tai on nykyään kasvissyöjä.

Aiheesta käytävän keskustelun tiimoilta on myös mm. haukuttu keikkajärjestäjiä ahneiksi, kun he eivät ole enää valmiita maksamaan samoja keikkapalkkioita kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Tämä on kuitenkin seuraus eikä syy.

Keikkapaikan ei myöskään ole järkevää hankkia ”ketä tahansa soittamaan halvalla”. Keikkapaikan on järkevää hankkia ainoastaan sellaisia esiintyjiä, jotka tuovat asiakkaita. Se mitä siitä ylipäätään on mahdollista maksaa, määräytyy kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan.

Koska yleisöä on vähemmän eikä paikalle tuleva yleisö enää juhli (lue: tuhlaa) bändikeikoilla kuten ennen, ei keikkoja ole taloudellisesti mahdollista enää järjestää kuten ennen. Yksinkertaista. Harva uskaltaisi nykyään kutsua keikkatoimintaa hyväksi bisnekseksi, ja siksi se onkin enemmän ideologinen ja idealistinen valinta. Fiksu bisnesvainu olisi ajat sitten ostanut sen karaokekoneen.

Ei siis ainakaan kannata syyttää keikkapaikkoja tai niiden pyörittäjiä siitä, ettei keikkoja ole yhtä paljon kuin ennen tai niistä ei makseta yhtä paljon kuin ennen. Edelleen pystyssä olevat keikkapaikat nimittäin ainakin yrittävät. Sitten kun riittävän monesta keikasta on otettu takkiin, tulee konkurssi ja soittoravintola sulkee lopullisesti. (Kuulin eilen taas yhden legendaarisen keikkapaikan konkurssista.)

Ne paikat, jotka onnistuvat löytämään uutta yleisöä ja pitämään kulut aisoissa, saattavat pysyä pystyssä tai jopa välillä menestyäkin. Siihen vaaditaan yksinkertaisia asioita: asiakkaita, jotka tuovat taloon rahaa. Tähän tarkoitukseen liveravintolan pitää osata valita oikeat artistit ja harkita tarkkaan, paljonko keikoista on mahdollista maksaa.

Mutta.

Mitä me voimme tehdä?

Mitä me elävää musiikkia rakastavat ihmiset voimme tehdä?

-Tuetaan musaa
-Mennään keikoille
-Suositellaan keikkoja
-Suositaan harrastusta
-Suositaan musaluokkia
-Suositaan bändikouluja
-Suositaan laulukisoja
-Suositaan karaokea
-Suositaan jameja
-Suositaan kaikkia tv-ohjelmia, joissa lauletaan tai musisoidaan
-Ymmärretään, että kun musiikin esittäminen on luonnollista ja kivaa, sitä arvostetaan

Muuta en nyt keksi. Anteeksi kun en ehtinyt tiivistääkään. Kiire keikkahommiin!

-L

PS. Tämä tekstin otsikko viittaa 1900-luvun alun ammattikuntaan. Maailma muuttui eikä heitä lopulta enää tarvittu. Heidän oli keksittävä itselleen uusi ammatti.

Koittaako samanlainen kohtalo kaikille meille livemusiikista elantomme saaville?
En usko. Halusin vain dramaattisen otsikon.

Kirjoittaja on laulaja-lauluntekijä-musikantti-keikkajärjestäjä-tuottaja-yleissäätäjä ja helsinkiläisen keikkapaikan ohjelmapäällikkö.