Onko olemassa noloa musiikkia?

Voiko musiikki olla noloa? Mitä se muka merkitsee? Musiikihan on säveliä, harmonioita, rytmejä, soundeja sekä laulunsanoja. Onko nolo musiikki sellaista, että sen kuunteleminen hävettää? Entä jos siitä tykkää?
En ymmärrä. Tai ymmärrän mutta en hyväksy ajatusta nolosta musiikista.
Tämä ajatus tuli mieleen, kun ystäväni pyysi Facebookissa listaamaan musiikkikappaleita, joita häpeää myöntää tykkäävänsä. Sen saisi tehdä anonyymistikin.
Tämä on se kohta universumissa, jossa olen pakotettu nostamaan kädet pystyyn ja tunnistamaan kykenemättömyyteni eläytyä valtavirran ajattelumalliin, missä jostain asiasta pitäminen voi olla jollakin tavoin noloa tai tekee hallaa omalle uskottavuudelle. En tunnusta minkään (mielestäni) huonon asian diggailua, sillä jos jokin miellyttää, on siinä pakko olla jotakin hyvää, olkoonkin että se hyvä pitää mitata eri mittareilla kuin suuren (tai vain äänekkään) enemmistön makumieltymyksillä.
Kaksi esimerkkiä: eilen FB:ssa eräs teknisesti oikein pätevä kitaristi vähätteli Frank Zappan teknistä kompetenssia soolonsoittajana, mutta toisaalta monelle Zappan tyyli ja fraseeraus tuottavat paljon suurempaa mielihyvää kuin perinteisen klassisen musiikkikäsityksen mukainen virheetön ja soiva tilutus. 
Toisinaan haluan myös nauttia kirjasta, jossa yksityisetsivä haahuilee johtolangasta toiseen, jututtaa asianomaisia ja lopulta keksii murhaajan. Tällaista genrekirjallisuutta ei tavata pitää kovin korkeassa arvossa tietyissä kirjallisuuspiireissä, mutta on hetkiä, kun se miellyttää paljon enemmän kuin yksikään maailmankirjallisuuden klassikko.
Haluan kuunnella välillä Klaus Wunderlichin Hammond-levyjä, toisinaan ruotsinkielistä viihdepoppia ja välillä jonkun vuosikymmenen nuorisomusiikkia. Rakastan viihdesoulia ja juustoista funkkia sekä otsa rypyssä soitettua kasaribrittiheviä. Fiilistelen syntikkapoppia ja modernia tanssimusiikkia, mutta välillä haluan kuunnella vaikeaa jatsia, kokeellista neljäsosasävelaskelmusiikkia tai avaruusääniä. Rekkamiehen iskelmää. Afrikkalaisia soittimia, joiden nimiä en tiedä. On hetkiä, jolloin pidän countrymusiikista ja välillä nautin laulavan missin hentoisesta tulkinnasta. 
Maailmassa on varmasti miljoonia musiikkilevytyksiä ja eri genrejä on tuhansia. Niiden sisällä on lukuisia eri mittaristoja ja normistoja, joilla musiikkia voi arvottaa paremmaksi tai huonommaksi. Minä kun en tunnusta genreuskollisuutta, niin en kelpuuta näitä mittareitakaan. Kuuntelen sujuvasti kaikkia tyylejä ja koitan keksiä, saanko niistä jotain irti. Tähänastisen maanpäällisen musiikkitutkimukseni kuluessa olen tullut seuraavaan tulokseen: joka genressä on hyviä ja huonoja levyjä. Hyvistä tykkään, huonoista en, eikä kumpikaan hävetä.

Kuunneltaisiinko musiikkia eikä sitä, mitä joku toinen kertoo olevan soveliasta kuunnella?

PS.
Kun mietin asiaa uudelleen, tajuan ettei alkuperäinen kysyjä ole missään nimessä niin yksioikoinen ihminen, että olisi tällaisen konventionaalisen uskottavuushäkin vankina. Ei, vaan oikeasti tässä on kyse seuraavan tason sosiaalisesta konstruktiosta: vertaillaan kokemuksiamme suhteessa näennäisesti vallitsevaan kaanoniin, huomataan että meillä on niitä samankaltaisia ja koetaan mukavaa yhteenkuuluvaisuutta. Niin, tämähän onkin hyvä juttu, jonka nyt vesitin purkamalla sen osiin.
Äh.
Minä olen aina pitänyt Kim Kuusen säveltämästä Valiojogurttivalssista. En tiedä meneekö se tähän kategoriaan. Pidän siitä enemmän kuin itse jogurtista, mutta ei se kyllä hävetä yhtään.