Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia?

Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia?

Tämä oli se lopullinen kysymyksen muoto, johon monen mutkan kautta vellonut ajatusvyyhti lopulta purkautui ja kiteytyi.
Kunnellaanko? Nykyään enää? Onko sillä enää merkitystä?
Alunperin (vielä pari tuntia sitten) kysymys olisi kuulunut: onko todella niin, että kaikenlainen populaarimusiikki on viimeisen 20 vuoden aikana yksipuolistunut niin rajusti, että kohta on olemassa enää kolme popbiisiä, jotka kaikki levyttävät uudelleen ja uudelleen? Vai onko se vain minun mielikuvitustani? Onko populaarikentän musiikkitarjonta aivan yhtä rikasta kuin mitä se oli 90-luvulla tai 80-luvulla? Miksi minusta ei tunnu siltä?
Olen nyt viettänyt kaksi tuntia järjestellen levyhyllyäni. Parvekkeen ovi auki, lämmin kesäyö, oluttakin. Kaukaa kumisee WKND-festivaalin EDM, mutta minä olen kuunnellut instrumentaaliversioita menneiden vuosikymmenten iskusävelmistä, hiukan afrofunkkia, vanhoja tangoja, laulelmia, jatsia, kaikenlaista. Samalla olen koittanut latoa vinyylilevyjä genreittäin hyllyihin. Joitain levyjä on ollut pakko kuunnella hetki vain, koska kannen perusteella on ollut mahdotonta päätellä mihin genreen ne kuuluvat. (Minulla on omien levyjeni lisänä isäni 60-luvulta 90-luvulle keräämä kokoelma, monia joita en ole ehtinyt kuunnella kertaakaan.)  
Ja joka kerta kun löydän uuden ihmeellisen äänitteen, jonka laitan levylautaselle pyörimään, mietin niitä ihmisiä jotka ovat sen tehneet. Niitä aikoja ja olosuhteita. Ja sitten niitä, jotka ovat sen ostaneet ja kuunelleet sitä. Ja aivan liian usein mieleen tulee ”ei toimisi nykyään.” ”Ei tällaista kukaan nykyään soita. Ei tällaista kukaan nykyään julkaisisi. Eikä ostaisi. Eikä kuuntelisi.” 
Mutta miksei? 
Mikä vika on nykyajassa? Miksi olemme typistäneet musiikin?
Antakaa kun tarkennan. En puhu taidemusiikista, jonka harrastajia on aina ollut ja tulee aina olemaan. He ovat marginaalissa. En puhu klassisesta, jolla on korkeakulttuurinen asema ja jota ylläpidetään vaikka väkisin. (Ja hyvä että ylläpidetäänkin, ei siinä mitään.) 
Puhun populaarista, kaiken kansan musiikista, siitä mikä soi ja kuuluu ”joka paikassa”. Puhun siitä musiikista, mitä laulutaidoton Pentti Mutikainen rallattelee kävellessään kauppaan tai minkä tahdissa Maija Mutikainen hyppelehtii ulkoiluttaessaan koiraa. Siitä rahvaan musiikista. Populaarimusiikista. Miksi se on nykyään vain kolmea eri vaihtoehtoa: nykypoppia, rokkia tai iskelmää? Tai jotakin niiden sekoitusta? Ja vielä tarkemmin: jonkun solistin esittämiä kolmi-neliminuuttisia arkisia selostuksia siitä, kuinka joku dokasi tai jonkun pitää pyytää anteeksi, kolme-neljä sointua ja korkeintaan kolme-neljä osaa. 
Ja ennen kuin joku edes keksii ajatella, että nytpä vastaan nasevasti ”se on muotia”, niin vastaan heti: muotia on ollut aina ennenkin. Koskaan ennen se ei ole heivannut KAIKKEA muuta musiikkia pois kuuluvilta. 
Mitä tarkoitan? No muistellaanpa ”uuden musiikin kilpailua” UMK:ta. Oliko siinä paljon eri genrejä? Eikö se näyttänyt, millaista musiikkia nyky-yleisön oletetaan haluavan kuulla? Jotain popimpaa ja jotain rokimpaa siinä oli joo. Otetaan sitten vertailun vuoksi vaikkapa joku euroviisukarsinta 70-80-luvulta. Niissäkin oli jotain popimpaa ja jotan rokimpaa. Sitten niissä oli iskelmää, jatsia, taidemusiikkia, huumorimusiikkia ja jopa perinteistä lavatanssiosastoa kuten joku jenkka tai humppa. Siinä muutama suuntaus, joita ei kuule nykyään missään. Vai moniko nykyartisti on levyttänyt jenkan? Jo pelkästään kausihitin metsästykseen räätälöidystä tv-ohjelmasta voi todeta, että ennen oli monipuolisempaa.
Tekeekö joku nykyään tangoja? Onko edes tangokuninkaallisten levyillä uusia tangoja? Soiko ne jossain? Entä onko nykyään huumorimusiikkia? Sliipparit oli aikanaan kova juttu, ja kyllä Kummeli-soundtrack on tärkeää kotimaista populaarikulttuurin historiaa. Mutta mikä on viimeisin ilmestynyt huumorilevy?  Ja turha tarjota mitään tahatonta huumoria – sitä toki ilmestyy nykyäänkin. 
Muistatteko mikä on viimeisin iso instrumentaalihitti? Onko niitä tällä hetkellä? Joku vain klubeilla soiva asia ei kelpaa, sen pitää soida myös radioissa, telkkarissa, kaupoissa, junissa, niin että Pentti ja Maijakin  tuntee sen. Olisko Sandstorm ollut viimeisin? Muistatteko, että 80-luvulla oli Richard Clayderman -niminen pianisti, jonka levyjä myytiin hurjasti. Varmasti niitä kuunneltiinkin. Ja kyllä, hän siis soitti iskelmäbiisejä pianolla. Omastakin kokoelmasta löytyi yksi sellainen, mutta myös monta Franz Lambertin, Klaus Wunderlichin, Simo Laihon ja Ken Griffinin Hammond-levyä. Eli levyjä joissa nämä muusikot soittavat tunnetuista biiseistä Hammond-urkuversioita. Nämä ovat niitä levyjä, joita ennen laitoin usein soimaan jatkoilla. Silloin kun sellaista oli mahdollista harrastaa meillä kotona. Näistä tuli usein mainio tunnelma.
Urkulevyistä päästäänkin ehkä siihen suurimpaan ”kadonneeseen genreen”: orkesterilevyihin. Missä ovat suuret orkesterit nyt? Tekevätkö ne levyjä? Suomessa toimii ainakin UMO, sen tiedän ja pidän paljon mm. parista heidän tekemästään lastenlevystä. Mutta onko olemassa esimerkiksi Ted Heathin veroista orkesterinjohtajaa? Onko olemassa orkesteria, joka levyttää instrumentaalimusiikkia, orkesterimusiikkia. Ja missä sitä saa kuulla? Vastaus lienee että on niitä joitakin, mutta ei ne ainakaan radiossa tai telkkarissa soi. Hyllyssä on myös pari hienoa kotimaista 70-luvun levyä, joissa esiintyvät Jaakko Salon ja Olli Heikkilän orkesterit. Tuntemistani nykybändeistä Saimaa voisi olla jollain tavalla hengenheimolainen. Mutta enpä heti muista, että kukaan olisi levyttänyt instrumentaaliversioita nykyhiteistä. Onko? 
Tai tehnyt omia uusia instrumentaalibiisejä, jotka nousevat superhiteiksi? Lasse Mårtenson teki 40 vuotta sitten biisin, jota esitettiin viimeksi toissa viikonloppuna häissä. 
Erilaiset muotivirtaukset toivat aikanaan rockin lisäksi mm. bossanovan ja mambon sekä chachan. Moniko muistaa Tihuana-villityksen? Herb Alpert & Tihuana Brass levytti jo 60-luvulla, ja omasta levyhyllystä löytyy vielä 90-luvulla julkaistu LP, jossa trumpetilla soitellaan melodiat tunnettujen hittibiisien viihdeversioihin. 
Niin viihde. Sehän se sana olikin. Onko meillä enää viihdettä? Onko musiikin enää tarkoitus viihdyttää?
Tähän saakka päästyäni hain uuden oluen ja laitoin ”The jazz soul of Oscar Peterson”-levyn soimaan. WKND on vaiennut. 
Jatsia tehdään nykyäänkin. Hyvä. Sitä eivät Pentti ja Maija kuunnelleet aikaisemminkaan.
Aloin taas miettiä. Minkälaisia asioita ennen esitettiin ja kuunneltiin. Kuoromusiikki. Kuvittelenko vaan, vai kuuluiko kuoromusiikki aiemmin ihmisten arkeen, mutta nykyään se on jotakin mitä ei koulun jälkeen kuulla kuin korkeintaan kirkossa? Vuoden 1975 Finnhits-levyllä on ABC Kuoron levytys Kalliolle kukkulalle. Se oli hitti. Milloin viimeksi kuoro on ollut hittilistoilla? 
Entä kansanmusa? Sitäkin harrastetaan kyllä paljon (kuten kuorolaulua, Suomessa on tuhansia kuoroja), mutta missä sitä kuulee? Soiko Radio Suomella Jukka Pojan ja Suvi Teräsniskan välissä joku kansanmusabändi? Soiko? En ihan oikeasti tiedä. Eikä mulla ole mitään Jukka Poikaa tai Suvi Teräsniskaa vastaan. 
Tässä oikeastaan yhdistyy nyt kaksi ajatusta: 1) valtavirta on nykyään hurjan kapea ja 2) varmasti valtavirran ulkopuolella tehdään nykyäänkin monimuotoista musiikkia, mutta suuri yleisö ei enää löydä sitä, mikä johtaa noidankehään: valtavirta kapenee entisestään. Suuren yleisön ulkopuolella on se aktiivisesti musiikkia harrastava joukko, joka toki löytää entistä helpommin vaikka minkälaisia taidesurinoita ja ihmeellisiä musagenrejä. Tai ei se ole mikään yksi joukko. Se on monta pientä joukkoa. Osa käy Kaustisella, osa Nummirockissa ja osa Ääniwallin keikoilla. Mutta eri ryhmiä yhdistää se seikka, ettei niillä ole enää keskenään monta yhteistä musiikillista kokemusta. Ehkä Antti Tuisku, Sanni ja Cheek. Siinä missä ennen oli kymmeniä. Eri genreistä. Diggasi tai ei.
Katselen jazz-levyjä. Niissä on usein tuttuja biisejä. Tietääkö nykykuulija mikä on Take five? Take the A-train? Moonlight Serenade? Spain? Tarvitseeko? Ranskalaisella levyllä orkesteri esittää versioita tunnetuista lauluista kuten ”Un homme et une femme” sekä ”L’oiseau et l’enfant”.  En enää tiedä onko näiden sävellysten tunteminen tärkeää. Joskus aiemmin ne olivat itsestäänselvyyksiä.
Kuunnellaanko nykyään enää melodioita?
Eräs 23-vuotias laulaja ilmoitti ettei diggaa Juice Leskisen biiseistä, koska niissä sanoissa ei ole mitään järkeä
Kuunnellaanko nykyään enää sanoja?
Olen pitänyt muutaman vuoden viikottaista musavisaa. Alle 30-vuotiaiden osallistujien prosentuaalinen osuus on alle 10. Kertooko se jostain? Kiinnostaako meitä enää tuntea musiikkia? Onko sillä merkitystä?

Vai ”kuunnellaanko” nykyään vain jotain tiettyä artistia siksi että se on se kuka on? (Ja siksi onkin hyvä, että biisit on riittävät simppeleitä ja toistensa kaltaisia.)

Onko musiikki nykyään jotain sellaista,
mikä soi jossain,
joku lauloi jotain että se petti ja jätti ja dokas taas,
ja sitten se unohtuu koska seuraava soi jo. Seuraava biisi kuulostaa riittävän samalta.
Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia?
PS.
Luin tämän tekstin läpi ja voisin tehdä sinne vielä joitakin tarkennuksia muttei huvita. Haluan uuden oluen ja seuraavan levyn soimaan. Hauskaa on toki se, että tämän voi halutessaan lukea kamalan elitistisenä ranttina siitä, kuinka nykymusiikki on helppoa huttua ja ennen oli paremmin. Niinhän tässä ei kuitenkaan sanota, vaan ainoastaan ihmetellään, onko todellakin suuren massayleisön keskimääräinen musiikkimaku kaventunut hurjasti. 
Ja minä kun pidän myös monesta nykymusiikista. Pidän myös esimerkiksi noista mainituista viihdeinstrumentaaliversioista, Hammond-levyistä tai Tihuanasta. Eikä mitenkään post-ironisesti kitchillä, sellainen on ihan höpöpaskaa. Asioista joko tykkää tai sitten ei. On noloa koittaa peitellä diggailuaan tekoviiksien taakse. 
Minä pidän ihan kaikenlaisesta musiikista, jos se vain sattuu puhuttelemaan jollain tavalla. Olen oppinut, että musan genrellä ei oikeastaan ole sen asian kanssa tekemistä. Puhuttelevuus tulee jostain muualta, musiikin sisältä tai täysin ulkoisista asioista. 
Sitten on musiikkia, mikä ei puhuttele mitenkään. Ja tietysti on myös ihan sysipaskaa musiikkia, mutta siitä en viitsi kirjoittaa mitään. En ole ikinä ymmärtänyt ketä se kiinnostaa, jos joku ei tykkää jostain musiikista.