Ruuhkavuosi

Vuosi vaihtuu, ja tätä päättyvää pitää oikein ihmetellä siitä, miten moneen hienoon juttuun pääsi mukaan ja miten niitä röitä oli yhtäkkiä enemmän kuin yksi ahkerakin heppu ehtii ja jaksaa.  Ajatella, että tasan vuosi sitten kalenterissa oli hurjasti tyhjää, eikä pankkitilikään siltä näyttänyt, että olisi voinut hankinnoista haaveilla.

Kävi vaan niin, että muutama aiemmin vesille heitetty verkko sekä pari onnekasta sattumaa toivat eteen mielekkäitä pestejä, hienoja hommia ja kaikenlaista säätöä, upeita tyyppejä ja makeita projekteja, välillä tietty kiristelyä, hikeä ja sahanpuruja, mutta aina selkeitä maaleja, joihin tähdätä.

Ja tuuria, sitä on ollut. Monella on ollut huonoa sellaista, tänä vuonna minulla oli hyvää.

Vaan nyt on entisen joojoo-miehen pakko sanoa ei moneen suuntaan. Joku kysyi pikkujouluissa mitä kaikkea puuhaan, ja huomasin kysyjän pitkästyvän ennen vastauksen puoltaväliä. Viimeistään silloin tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Olla koko ajan kesken ja väsynyt eikä ihan saada valmiiksi mitään, kun on jo seuraava juttu.

Kuulen myös usein hämmästelyä, miten jaksan tehdä tai ehdin tehdä kaiken mitä teen. Totuus – eikä edes salaisuus – on, etten ehdikään: olen kroonisesti myöhässä. Koko ajan.

Nyt on ensimmäistä kertaa se tilanne etten myöskään jaksa. Kolmas lapsi ja uudet duunit katkaisivat kuormajuhdan selän: olen kuluneen vuoden aikana feidannut uuden viittä vaille valmiin levyni, kuoroni, kaikki duo-, cover- yms. freelance-keikat, dj-keikat ja nyt otan taukoa Lasten oman radion tekemisestä. Puhumattakaan ystävistä ja kavereista: en juuri kahvittele (eilen oli poikkeus!), en pelaa, en käy leffassa, en hengaa kenenkään kanssa. Satunnaiset baari-illat olen baaritellut työpaikallani, ja koko ajan harvemmin, sillä en enää kestä valvomista enkä krapuloita. En jaksa lukea (yöpöydällä on kuukaudesta toiseen samat kirjat kesken), jaksan harvoin katsoa elokuvia ja kamalinta on, että musiikin kuunteleminenkin on aina tavalla tai toisella työhön liittyvää. Enkä kirjoita. Se on ehkä huonoin asia, sillä olen kirjoittava ihminen. Ainakin olin. Ajatteleva, pohtiva, keksivä, luova, kirjoittava, suunnitteleva … ja näiden lisäksi pragmaattinen toteuttaja.

Tässähän ei ole mitään ihmeellistä: ei työtä tekevän pienten lasten vanhemman kuulukaan ehtiä harrastella, mutta itselle tässä on nieleskeltävää. Aina on kaikki saatu säädettyä, jotenkin mahdutettua kalenteriin. Nyt ei enää. Ykkösenä on hengailu perheen kanssa, kakkosena (mielekkäät ja pakolliset) työt ja kolmantena – nyt se tulee – lepo. Jos jotain pitää luvata ensi vuodelle, lupaan itselleni, ettei näiden kolmen lisäksi tule kuin yksi harrastus, ja se on se oma luova työ – musa ja kirjoittaminen. Silloin kun ehtii. Ei aikatauluja, ei paineita.

Pyydän siis: älkää loukkaantuko, jos en nyt vaan jaksa tulla johonkin. Jos vastaan ”ei kiitos, nyt mulla on omia hommia”. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista, ja mielelläni kuulen teidän kivoista jutuistanne, mutta nyt hengaan mieluummin vapaa-ajan kotona.

Älkääkä vaan ymmärtäkö väärin. Mulla ei ole burn outia. Mulla ei ole stressiperäistä uupumusta tai orastavaa masennusta tai vakavaa väsymystä.  Juuri siksi päästän irti jutuista, ettei sellaisia tulisikaan. Kaikki on hyvin, täällä ollaan hyvillä fiiliksillä ja juuri niin levänneenä kuin kolmen pienen lapsen taloudessa voi ylipäätään olla. Ja haluan olla myös ensi vuonna.

Ja haluan saada sen pirun levyn valmiiksi.