Viimeinen tribuutti

Artisti tai bändi voi esittää lainakappaleita kolmella eri tavalla.

Iskelmä- ja viihdemaailmasta tyypillisin on ns. bilebändi, coverbändi tai tanssiorkesteri (sama asia), joka soittaa yleisesti tunnettuja kappaleita tarkoituksenaan viihdyttää tai tanssittaa yleisöä. Tällaisen esityksen taiteellinen arvo lähentelee usein nollaa, ja yhtyeen tehtävä onkin saada yleisö “bailaamaan” eikä kuuntelemaan. Sovitusten tulee siis olla perinteisiä ja kappaleiden vähintään tunnistetavia. Joskus tähtisolisti voi esittää myös omia kappaleitaan, mutta silloin tilaisuuden luonne muuttuukin lähemmäs toista vaihtoehtoa.

Toinen lainakappaleiden esitystapa on artistinen coverointi eli se, että sovitetaan kappaleet artistin näköisiksi. Tällöin versio saattaa olla hyvinkin erilainen kuin se, jonka suuri yleisö on tottunut kuulemaan. Toki artistinenkin esiintyjä voi pyrkiä “bailatuttamaan” yleisöään, mutta esiintymisen funktio on hiukan eri: tässä tapauksessa mukana on myös kuunteleminen ja diggailu. Joku saattaa arvostaa juuri tätä tulkintaa kappaleesta enemmän kuin mitän muuta, ja sellaista on hankala kuvitella perus bilebändin esittäessä ikivihreää rallia. Joskus nämä kaksi ensimmäistä tapaa ovat toistensa vastakohtia, jotkut esitykset voi taas laskea kuuluvaksi kumpaan hyvänsä. Kyse on sekä artistin asenteesta esittämäänsä musiikkiin, että yleisön kiinnostuksesta artistia kohtaan.

Kolmas tapa coveroida on ns. tribuutti. Se on teatteria, jossa pyritään esittämään kappale tai koko konsertti matkien sen alkuperäisesittäjää. Tribuuttikeikalla yleisö odottaa kuulevansa sellaisen ohjelmiston, jonka tributoitava artisti olisi voinut esittää. Esiintyjä on harjoitellut esityksen tarkasti, jotta soitto ja laulu kuulostaisivat mahdollisimman identtisiltä alkuperäiseen verrattuna. Joissain tapauksissa on imitoitu tributoitavan artistin konserttishow välispiikkejä tai jopa pukeutumista myöten. Tribuuttikonsertin funktio on saattaa samanhenkisiä ihmisiä nauttimaan livemusiikista sellaisen artistin konserttiin, jota ei välttämättä muuten voisi nähdä – yleensä tributoidaankin edesmenneitä tai hajonneita bändejä, mutta toisinaan myös aktiivisia suuren maailman artisteja. Esittävälle muusikolle tribuutin treenaaminen on hyvää harjoitusta mutta esittäminen pidemmän päälle puuduttavaa. Tribuuttikonsertista puuttuu tavallisen coverbändin suuren yleisön viihdyttäminen sekä artistisen esityksen diggailu. Sen sijaan tribuuttikonsertin yleisö saattaa olla tiedostavaa ja tarkkailla kuinka artisti tehtävästään suoriutuu, eli etsiä virheitä. Tribuuttikonsertointi saattaakin olla pelkkää suorittamista, josta puuttuu sekä viihde- että taiteellisuusarvo. Parhaimmillaan tribuuttikonsertti on hauska fanien kokoontumisajo, jossa muut nauttivat siitä, kun pieni porukka on opetellut esikuvien konserttirutiinin mahdollisimman hyvin. Näin jokainen voi mielessään elää myös sitä hetkeä, kun näki varsinaisen artistin keikalla, tai ainakin hiukan kuvitella, millaista se voisi olla.

Olen ollut tributoimassa ainakin näitä yhtyeitä ja artisteja: Jane’s Addiction, Mötley Crüe, Lenny Kravitz, The Who, Queen, Lucio Battisti, AC/DC ja Foo Fighters. Osa niistä oli aitoja fanitekoja ja osa puhtaasti tilaajan maksamia. Kaikille oli yhteistä valtava treenimäärä sekä ajatus kertaluonteisuudesta tai ainakin hetkellisyydestä. Moni show esitettiin vain muutaman kerran jokusen viikon sisällä, mutta pari tribuuttia jäi elämään niin, että niiden kanssa on keikkailtu vielä vuosienkin päästä. Nyt olen päättänyt, että se saa riittää.

En ole näyttelijä enkä enää fanikaan. Kaiken lisäksi tavallisissa soittoravintoloissa ihmiset yleensä odottavat ykköstyypin coverbändiä, eli tribuutti voi jopa olla hankalaa ohjelmaa muille kuin asiaan vihkiytyneille. Suurin syy päätökseen on kuitenkin se, etten halua enää millään keikalla joutua imitoimaan ketään. Tästedes esitän lauluja omalla tavallani, siitä sävellajista ja sillä meiningillä kuin minua sattuu juuri sillä hetkellä miellyttämään. Se on artistina jopa velvollisuus eikä vain oikeus.

Miten tämä käytännössä vaikuttaa? Kahdella tavalla: en enää ota vastaan keikkoja, joissa soitetaan vain artistin X kappaleita, ellen artisti X satu olemaan minä itse, ja silloinkin pidätän itselläni oikeuden päättää kenen kappaleita soitetaan. En myöskään aio enää opetella esittämään yhtään kappaletta samoin kuin joku muu on sen joskus esittänyt. Yleis bile- tai coverkeikoillakin esitän (tai esitämme) lauluja toki tunnistettavasti, mutta kumartelematta kenenkään muun esitykselle.

Olen lupautunut Foo Fighters -tribuuttikeikalle 1.12.2012. Se on hyvä päivämäärä soittaa vihoviimeinen tribuutti. En muista missä se on, jossain kaupungissa (Salo? Lohja? Pori?), mutta eiköhän se siihen mennessä selviä.

Miksi?
Olen kyllästynyt.

Tiedättekö, olen muuten kyllästynyt musiikissa yhteen toiseenkin asiaan, mutta se on niin suuri juttu, että sitä pitää vielä hetki pureskella.

-L-

PS. Never say never ja sitä rataa: pyörrän tietty päätökseni sinä päivänä, kun olen oppinut näyttelemään ja minut pestataan johonkin rooliin esittämään jotain artistia. Siihen saakka saa näyttelemiset jäädä.