taikasana

Jouduin eilen absurdiin baarikeskusteluun, joka oli kuitenkin todennäköisesti kovin tavallinen tätä nykyä. Minut kutsuttiin lähibaarissa pöytään istumaan, koska “näytin taiteilijalta”. Luulin keskusteluseuruettamme fiksuksi ja lähdin mielelläni mukaan juttelemaan taiteesta ja kulttuurista. Kitaristiukkeli hehkutti Jimi Hendrixin soittoa, käytiin läpi iäinikuiset Sibelius ja Cajander Kämpissä -anekdootit ja seurueen ainoa leidi kertoi tavanneensa Kirkan ja muitakin kuuluisuuksia.

Koitin saada keskustelun nykypäivään toteamalla, että viimeistään Ylen elokuvahanke on todistanut, että Mannerheim on nykyään puolifiktiivinen sankarihahmo, joka edustaa monia asioita, joita historiallinen henkilö Mannerheim ei edustanut. Olemalla tätä mieltä eli lausumalla tällaisen laveahkon ajatuksen kansakunnan kollektiivisesta ajattelusta – ja kenties viihdemediasta – olin välittömästi pöytäseurueeni näkökulmasta saanut kastinmerkin otsaani. Sanomatta mitään itse Mannerheimista olin silti jotenkin ilmaissut kuuluvani vihollisleiriin. Siis niihin, jotka eivät Mannerheim-nimeä lausuessaan nouse seisomaan ja vedä kättä lippaan sekä muista paheksua kaikkea Marskia pilkkaavaa. Tai edes “pilkkaavaa”. Tai edes mainitsevaa.

Little Wingiä hyräillyt kuusikymppinen kitaristiukkeli muuttui silmänräpäyksessä huutavaksi ja kiroilevaksi äijäksi, joka halusi kaikkien yli todistaa minulle, kuinka hänen vanhempansa ovat Karjalasta ja vittu tollaset venäläisten puolustajat ovat perseestä. Kirkan ystävätär kurtisteli kulmiaan, huppariin pukeutunut kaljamaha julisti etten ymmärrä mistään mitään ja naapuripöydän Topi-niminen nuorempi partajampuusi halusi liittyä seurueeseemme keskustelemaan avausrepliikillä “tässä pöydässä ei ole tänä iltana lausuttu ensimmäistäkään järkevää asiaa”.

Tarjoilijan pyynnöstä tilanne rauhoittui ja äänenpaineet hiukan laskivat. Minä keikuin huvituksen ja ihmetyksen väliaastossa – miten näin normaalin oloiset ihmiset voivat olla näin helvetin typeriä, pohdin. Sitten joku keksi puhua politiikasta. Kävi ilmi, että minua lukuunottamatta kaikki pöydässä äänestävät kokoomusta. Hupparimies julisti etten ymmärrä politiikasta mitään. Myöhemmin puhuttiin urheilusta. Totesin, että yleisurheiluun verrattuna jääkiekko on kovin pieni laji. Hupparimies huusi, etten minä ymmärrä urheilusta mitään. Minua kutsuttiin myös termeillä ituhippi, kommari ja isänmaan petturi. Lopulta toinen naapuripöytäläinen, libertaristiksi itseään jatkuvasti tituleeraava tietokonenörtti, tunki pöytäämme tivaamaan, miksi haluan maksaa veroja pystymättä vaikuttamaan siihen, mihin rahat käytetään.

Onneksi olin juonut muutaman oluen ja oikeastaan huvittunut. Nyt seuraavana päivänä koko tunnin mittainen keskustelu hirvittää. Tällaisia tyyppejä on Suomi pullollaan. Tyyppejä, jotka menevät päästään sekaisin ja puhuvat mitä sattuu, kun joku vain mainitsee yhden nimen. Tyyppejä, jotka äänestävät Kokoomusta, koska se on ainoa vaihtoehto. Yhdessä asiassa päästiin kohulausuntoni jälkeen yhteisymmärrykseen: persuja ei ainakaan kannata äänestää. Edes pieni lohtu, mietin katsellessani näitä keski-ikäisiä ja eläköityviä tyyppejä, jotka olivat viimeisen tunnin aikana lyöneet typeryysennätyksiä kilpaa: vielä pelottavampaa on ajatella, kuinka kärkeviä ja nerokkaita vastaavat argumentit olisivat peruspersuäänestäjäporukassa. Kokeilkaa jos haluatte, taikasana Mannerheim toimii siellä varmasti vielä tehokkaammin.

Muuten muistetaan taas vastaisuudessa: juhlatilaisuuksissa ja baari-iltamissa kiellettyjä keskustelunaiheita ovat politiikka, uskonto ja omat sairaudet. Nykyään myös Mannerheim, oli hän sitten homo tai hetero.