Ketä varten?

Jos tarkastelee viimeistenkin viikkojen puuhia, on niistä kovin harva ollut merkityksellinen itselle tai tehty itsekkäiden tarkoitusperien motivoimina. Miksi ne on sitten tehty? Eikö egosentrinen ja hedonismiin taipuva nykyihminen optimoisi kaiken aikansa itseä hyödyttäviin toimiin?

Nykyaikana pidetään ansiotyötä selkeästi itseä hyödyttävänä toimena. Mutta koska elämme jatkuvan kiireen ahdistuksessa, tulee ajallekin asettaa hinta, ja näin kuvio ei olekaan itsestään selvä: kuinka paljon rahaa tulee saada ansiotyöstä, jotta se korvaisi menetetyn ajan? Minkä verran ansiotyötä tai rahaa on riittävästi, missä menee kriittinen raja, jonka jälkeen lisätienesti muuttuukin tappiolliseksi koska se huonontaa merkittävästi elämän kvaliteettia, estää lepäämisen tai itselle mieluisammat tekemiset?

Olisin voinut jättäytyä lomalle lukemaan ja säveltämään jo joulukuun alusta. Olen jo ansainnut riittävästi rahaa. Miksi kulutan aikaani johonkin kuunnelmaan, pikkujoulujen järjestämiseen, satunnaisten keikkojen biisien opetteluun ja niihin liittyvien käytännön asioiden järjestelyyn? Kenelle kuunnelma tuo lisäkvaliteettia elämään? Entä pikkujoulu, jota ilman kaikilla asianosaisilla olisi varmasti aivan yhtä mukava tai ankea joulukuu? Ketä kiinnostaa kuka soittaa tai laulaa ja mitä kappaleita ensi perjantaina ja lauantaina? Miksi minun pitää sanoa “joo, voin tehdä” tai pahimmassa tapauksessa jopa itse ehdottaa? Asioita jotka eivät korvaa rahallisesti tai laadullisesti niihin käytettyä vaivaa. Vai eivätkö?

Joku voi saada kuunnelmasta hyvän mielen. Sen tekijät ainakin pikkuruisen kokemuksen. Onko tämä sitä pyyteetöntä tekemistä, jonka olemassaoloon en lainkaan usko? Perjantain keikasta saa muutama muukin palkan ja lisäksi jotkut voivat pitää suoritustani onnistuneena, jolloin kenties maineeni viihdyttäjänä kasvaa positiivisella tavalla. Sitäkö haluan? Onko minun oltava onnellinen siitä että olen järjestänyt jollekin muulle työtä? Kiinnostaako minua pitääkö joku minua hyvänä viihdyttäjänä? Lauantaina on yksityistilaisuus ja juhlan järjestäjä saa toivomansa ohjelmiston. Kolme kertaa 45 minuutin musiikkiesitykseen on nyt kulunut reilut 15 puhelinsoittoa, kymmenisen sähköpostia ja kahden työpäivän edestä opettelua. Lisäksi se vie minulta tunnin perjantaina, kuudesta seitsemään tuntia lauantaina ja parisen tuntia sunnuntaina tai maanantaina. Onko 150 euroa muka siitä passeli korvaus? Vai pitääkö korvaukseen laskea myös se, että ohjelman tilannut tuttavani saa hyvän mielen ja kenties arvostaa minua viihdyttäjänä? Mitä minä siitä kostun? Olenko luvannut tehdä asioita koska haluan hyvää muille ihmisille? Vai koska haluaisin heidän ajattelevan minusta hyvää?

Pyyteettömän teon paradoksi on siinä, että heti kun hyväntekijä paljastuu, hän saa ainakin ajatuksen tasolla kiitoksen teostaan. Ja sitä voi jo pitää korvauksena. Ainoa todellinen pyyteetön teko olisi kuolla jonkun puolesta, sillä ainakin minun maailmankatsomukseni mukaan kuollut ei tule ikinä saamaan teostaan korvausta, ei maallista eikä henkistä. Mutta miksi minusta tuntuu että puoli-pyyteettömien tekojeni korvaus ei ole riittävä. Miksi ahdistun?

Olen tehnyt uudenvuodenpäätöksen. Se ei ole itsekeskeistä eikä misantrooppista. Haluan vain ensi vuonna tietää ketä tai mitä varten teen asioita ja myöskin harkita kunnolla etukäteen mihin lähden ja mihin en. Koska olen yksin, minun on helppo päättää mitä haluan: Haluan julkaista levyn ja suorittaa toisen korkeakoulututkinnon. Mutta tämähän on vain jaarittelua ja sanahelinää, eihän minua mikään pidättele. Mikäli olisin perheellinen, koko kysymys olisi oikeastaan paljon mielekkäämpi. Voisin pohtia minkälaisia omia asioitani uhraisin perheen vuoksi. Kuinka paljon olisin valmis raatamaan tai joustamaan jotta perhe voisi hyvin. Nyt haluankin vain konkretisoida itselleni, muistuttaa, paukuttaa omaan päähäni:”Ei ole perhettä – Tee mitä haluat, sitä mitä oikeasti haluat!”

Te ette valitettavasti ole minun perheeni. Ette te, jotka näen lavalla tai keikalla, ette te joita näen luokkahuoneessa tai muilla työpaikoilla. Ette edes te, joiden kanssa vietän vapaa-aikani silloin kun en ole kotona kissojen kanssa. Tiedättekö miksi? Koska perhe ei koskaan jätä ketään näin yksin, että päässä pyörii kysymys “miksi minä teen asioita teidän vuoksenne?”

Kaikella rakkaudella jonka Jeesus taas maan päälle tuo.
PS. Se kaveri oli pyyteettömästä kaukana.