Kerjäläisten musiikkia

Kymmenisen vuotta sitten nuori kokoomuksen kansanedustaja (vai oliko hän silloin jo meppi) Piia-Noora Kauppi kohahdutti kaupunkikulttuuria rakastavaa kansaa ajattelemattomalla lausunnollaan City-lehden haastattelussa. Kysyttäessä kuinka hän suhtautuu katusoittajiin, Kauppi vastasi suunnilleen:”En yleensä anna kerjäläisille rahaa, mutta jos olisi kovin nälkiintyneen näköinen, saattaisin viedä kauppaan ja ostaa ruokaa.” Valtaosa helsinkiläisistä oli pöyristyneitä, myös kokoomusta kannattavat.

Suomessa ei ollut “busking”-perinnettä, täällä ei juuri rämpytetty lanttia anellen, vaan ainakin Helsingin keskustassa harvat katumusikantit olivat useimmiten itänaapurista tulleita virtuoosimaisesti soittavia katutaiteilijoita. Intiaaniheimo oli kyllä pamahtanut Kolmen sepän aukiolle vahvistimineen, panhuiluineen ja auriinkoon lentävine kotkineen, mutta se olikin ennemmin ammattilaisten suorittama tehokas valtaus, jollaiseen hiljaiset suomalaiset eivät osanneet varautua. Näitä järjestäytyneitä kauppamiehiä lukuunottamatta katusoittaja ei “kerjännyt” rahaa, vaan upeita taidonnäytteitä jäätiin usein ihastelemaan, ja esimerkiksi neljän vibrafonin Turkkilainen rondo sai minultakin jokusen lantin. (Ennen kuin kuulin sen viidentenä peräkkäisenä kesänä.) Kaupin lausunto antoi siis mielikuvan pöyhkeästä kaupunkikulttuuria ja musiikkia tuntemattomasta moukasta, jonka yritys olla vitsikäs karahti pahasti kiville.

Harva suomalaismuusikko uskalsi tuolloin esiintyä kadulla; ainoat taisivat olla Kauppatorin vanhat harmonikkaveijarit. Ulkomaisista yrittäjistä trumpettimies oli kaiketi jo kehissä, kuten niin rasittavaksi käynyt Beatles-pariskuntakin, tuo Helsingin katusoiton rangaistusosasto. Ja ajatella, että Suomen 90-luvun menestynein tyttöbändi oli kuitenkin aloittanut juuri Kolmen sepän patsaalla! Pop- ja rockmusiikkia ei mielletty katusoittomusiikiksi, ja kun suomalaiset rohkaistuivat tähän kiireisten kaupunkikulkijoiden viihdyttämiseen, merkitsi se usein sibisläisten viululäksyjen kertaamista Opintoputkessa. (Opintoputkeksi kutsutaan Kaisaniemen metroasemalta Porthanian kulmalle johtavaa tunnelia, jossa on kaikuisa akustiikka.) Unohtakaa myös Sörnäisten metroasemalla kailottavat uskikset, he eivät liity tähän mitenkään. Myös Makkaratalon hullu kattilarumpali menee ennemmin performanssitaiteen piiriin.

Sitten tuli 2000-luku ja uudet tuulet. Itse asiassa kaksi uutta tuulta, ensimmäinen vuosituhannen alussa ja toinen nyt sen lopussa. Suomenkielinen rytmimusiikki (räppi, reggae, hiphop, jne.) nousi samanaikaisesti raskaan rockin kanssa tahdittamaan uuden vuosituhannen ensiaskelia. Ulkomaisten esikuviensa mukaisesti nuoret ämseet hyökkäsivät riimittelemään Espan puistoon ja minne ikinä jaksoivat mankkansa raahata. Tämä erinomainen, vaikkakin jo nyt hiukan hiipunut, piristysruiske kertoi myös rockväelle, että kadulla voi ja saa laulaa, jopa ilman inkkaripäähinettä! Tälläkin hetkellä Kampin narinkkatorilla saattaa joku Pekka-Antero jollottaa Oasista tai Robbie Williamsia akustisensa kanssa. Näillä pekka-anteroilla on kitaralaukku edessään, ja he ovat itse laittaneet siihen pari kolikkoa näytiksi että “ovat muutkin antaneet”, ja ohikulkevat kaupunkilaiset saattavat nakata jonkun rahan koska pitävät esityksestä, biisistä tai vaikkapa laulajan olemuksesta. Kenenkään ei kuitenkaan ole pakko antaa rahaa. Tämä ei ole Tiernapoika-esitys tai sen venäläisen naisen shöy, jossa kissat hyppelehtivät hienosti ja mamma itse tunkee hattua jokaisen eteen, joka sattuu pysähtymään ja ihmettelemään torikokousta. Itse kokeilin katusoittoa vuosia sitten Dublinissa, ja se toi paitsi pari lanttia ja hauskoja tuttavuuksia, etenkin hurjasti itsevarmuutta.

Toinen uusi tuuli katusoitossa on kuultu tänä syksynä: Kun romanialaiset kerjäläiset ovat aiheuttaneet paitsi keskustelua, myös jonkinasteista julkista pahennusta, ovat jotkut heistä keksineet katusoittamisen. Onhan se varmasti miellyttävämpääkin kuin maassa röhnöttäminen tai kukkien tuputtaminen! Mutta muistiko kukaan kertoa heille, että katusoittajan tulisi myös osata soittaa? Edes ihan vähän? Elielin aukiolla ja Postin kulmilla on nyt koko kesän viihdyttänyt kolmi-nelikymppinen miekkonen Casio-urkunsa kanssa. Heppu on ilmeisesti musikaalista laatua koska osaa ottaa helpotetulla sormituksella selkeitä sointukadensseja (mm. C-Am-F-G) hauskan Casio-kompin päälle. Melodiat ovat usein improvisoituja niin, ettei oikeastaan tiedä ollaanko Pori Jazzeilla, Kaustisen kansanjuhlassa vai minkätyyppisessä musiikki-iloittelussa. Sen tiedän että tuollaiseen ei Klaus Wunderlich Hammondeineen kykenisi! Toisin sanoen kaveri soittaa kuin ala-asteen kolmasluokkalainen, siis sellainen joka ei ole käynyt pianotunneilla. Kerran tunnistin Stevie Wonderin I just called to say I love youn, vaikkakin melodian variointi oli mielikuvituksellinen ja fraseeraus kuin satukirjasta. Soundeista puhumattakaan.

Eilen kuitenkin kuulin Opintoputkessa kaikkien aikojen katusoittoesityksen! Tätä ei voita edes se Irlannissa heviä yksin luukuttanut mustanpuhuva kitaristi, joka soitti aina yhtä riffiä 15 sekuntia ja jatkoi sitten seuraavaan biisiin – se oli performanssi! Tämä oli… No, tämä oli. Kävelin metrosta ja ihmettelin miksi Opintoputkesta kuuluu haparoiva onnittelulaulu. Siis jollakin Casio-soundilla. Onnittelulaulun tuntee jokainen, eikö? “Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, jne.” Miksi ihmeessä, pohdin. Välittömästi mieleni järkeili seuraavanlaisen skenaarion: Katusoittaja on kumartunut laskemaan hattuunsa heitettyjä kolikoita, ja hänen 5-vuotias lapsensa on kavunnut painelemaan koskettimia. Mutta mutkan takana odottava näky sai minut haukkomaan henkeäni: Kiippareiden takana istui tylsistyneen näköinen romanialaiskerjäläinen, kenties 20-vuotias mies, joka soitti oikean käden etusormella tätä onnittelulaulua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Oliko se ainoa melodia jonka hän osasi? Ainoa mikä tuli sillä hetkellä mieleen? Casion edessä oli soittimen kotelo ja siinä joitakin kolikoita. Minun tuli ikävä sibisläisten viululäksyjä. Harmonikkaukkelia. Nokkahuilupoikaa. Jopa sitä iänikuista Turkkilaista rondoa!

Pliiiis, tehkää kerjäläisasian kanssa parempia ratkaisuja kuin mitä tällainen maallikko osaisi edes ehdottaa, mutta menkää nyt joku sentään valtaamaan Elielinaukio, Opintoputki, Espa, Kolmen sepän aukio ja Mantan edusta, ja soittakaa jotakin mitä osaatte! Jos Piia-Noora Kaupin taannoinen lausunto olisi uudessa City-lehdessä, kukaan ei hämmästelisi. Ja me, kaupunkikulttuurista pitävät helsinkiläiset, emme halua asian olevan niin!

PS.
Kirjoittajalla ei ole minkäänlaisia ennakkoasenteita ainoatakaan kansallisuutta tai etnistä ryhmää kohtaan, eikä hän ole kysynyt mainituilta soittajilta ovatko he romanialaisia. Tämä oletus ja nimitys “romanialaiskerjäläinen” perustuvat puhtaasti vuoden 2008 aikana kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin, joissa kerrotaan Helsingin katukuvaan ilmestyneiden kerjäläisten olevan kotoisin Romaniasta.