"Meidän Jere" ja rockin kapina

Rock oli aluksi nuorisomusiikkia. Ensimmäisten rock-sukupolvien kasvettua aikuisiksi, siitä tuli aikuistenkin musiikkia. Toisten rock-sukupolvien kasvettua aikuisiksi, ensimmäiset ovat jo eläkeiässä tai manan mailla, rock on kadottanut lopullisesti nuorisomusiikkistatuksensa ja siitä on tullut kaikenikäisten musiikkia, myös lasten. Kun rock-perheet kasvattivat “meidän Jerensä” rockilla, he tappoivat siihen liitetyn kapinan ja sukupolvien kuilut kuroutuivat umpeen.

Rock-vanhemman mielestä on hienoa pukea “meidän Jere” rock-vaatteisiin ja viedä hänet festareille. Rock-vanhempi pitää kunnia-asiana sitä, että “meidän Jere” tuntee Metallican varhaistuotannon ja laulaa Rollareita tai vaikka Queenia ennemmin kuin lastenlauluja. Rock-lapsi on ymmällään kun koittaa murrosikä ja kapinan aika: Ei ole enää olemassa musiikkia, jota äiti ja iskä eivät ymmärrä. Kapina on suoritettava muilla keinoilla.

Minäkin olin rock-lapsi, vaikka minut puettiinkin aina ennemmin käytännöllisesti ja siististi kuin jotenkin erityisen coolisti. Minusta oli hienoa että isä ymmärsi Iron Maidenin päälle ja opetti kuuntelemaan Black Sabbathia. Minusta oli hauskaa, että löytäessäni Beatlesin hienouden (tämä tapahtuu kaiketi keskimäärin 14-15 vuoden iässä), äiti valitti että oli jo vuosikymmeniä sitten kyllästynyt niihin renkutuksiin; Kissistä tai Hanoi Rocksista äiti ei koskaan valittanut. Tunsin erityistä ylpeyttä kun äiti toi uuden Van Halenin levyn kotiin sen ilmestymispäivänä, ja kaverit olivat kateellisia.

Miten minä sitten kapinoin? Koetin kuunnella jazzia – ei auttanut, isä jumaloi Oscar Petersonia ja muita jazz-legendoja, äiti diggaili Chick Coreaa. Kokeilin klassistakin, mutta isä kertoi Verdin olevan suvussamme lähes pyhimyksen asemassa ja äiti piti Mozartin tuotannosta. Kun kuuntelin Yngwie Malmsteenin kvasi-klasaribiisejä, isä valisti kenen säveltämiä ne oikeasti olivat. Siirryin raskaaseen metalliin,ja isä tuli mukaan ihastelemaan teknisesti vaativaa soitantaa. Koetin diggailla päivän poppista, ja äiti osteli samoja Madonnan levyjä, isä taas soitti niitä biisejä työkseen. Vain hc-punkista vanhempani eivät juuri välittäneet, mutten kyllä minäkään. Ostin Rytmihäiriön EP:n “Ihmisiä kuolee” (joka on muuten ensimmäinen Spinefarmin julkaisema äänite) mutta kyllästyin siihen viikossa. Musiikillinen kapinointi oli siis mahdotonta. Onneksi edes isovanhemmat kauhistelivat Kissin, Maidenin, Anthraxin, Metallican ja muiden 80-luvun mahtibändien julisteita seinillä. Mummon veli sen sijaan tuli huoneeseeni kuuntelemaan kun harjoittelin 13-vuotiaana rockin ja hevin soittamista kitaralla.

Nykyään rock-lapsia tuntuu olevan enemmän kuin ei-rock-lapsia. Myös rock-aikuisia on moninkertaisesti aiempaan nähden, sillä kun rock edusti nuorisokapinaa, siitä saatettiin luopua keski-iän lähestyessä. Nyt kun se on “vain musiikkia”, siitä ei tarvitse luopua. Rock (Suomessa varsinkin hevi) kuuluu kaikkialla mainoksista tunnareihin ja lounasravintoloista marketteihin ja lastentapahtumiin. Siinä ei ole oikeastaan mitään pahaa näin aikuisen rocktyöläisen näkökulmasta: Potentiaalinen yleisö on suuri ja duunia riittää.

Rock on rajaton riemu. Rock kuuluu kaikille. Rock välittää tunteita ja rock rytmittää elämän joka askelta ja värittää hienoimmat muistot. Mutta rockin kuuntelusta pitäisi mielestäni rajata yksi osa-alue vain nuorisolle ja aikuisille: konsertit. Tätä menoa olemme päätymässä tilanteeseen, jossa rock-konsertin äänenvoimakkuus tulisi säätää lapsille ja vanhuksille sopivaksi, valo- ja pyroefektien käyttö pitäisi rajata niin ettei ketään pelota ja kappaleiden sekä välispiikkien olisi käsiteltävä kaikenikäisille sopivaa materiaalia, jonka myös ymmärtäisi sekä “meidän Jere” että Jeren isomummo. Rocklyriikan ydinaihealueet (rakkaus, seksi, päihteet, biletys, yhteiskunta) eivät välttämättä enää isomummoa kiinnosta, ja “meidän Jere” tuskin tekee vielä sellaisella tietämyksellä mitään. Metallin perustopiikit (yhteiskunta, uskonto, sota, mytologiat, sankaritarinat, minuuden pohdinta) menevät niinikään huimasti yli sellaiselta, jonka pitäisi vielä opetella kuinka kengännauhat sidotaan itse. Eikä rockartisti ole kasvattaja vaan viihdetaiteilija. Siksi toivoisin, että “meidän Jeret” jätetään kotiin kun lähdetään katsomaan rokkikeikkaa. Itse sain mennä keikalle ensimmäisen kerran vasta 13-vuotiaana. Hanoi Rocks jäi 12-vuotiaana väliin. “Mitä sä siellä tekisit, se on nuorisokeikka, ei lasten”, sanoi äitini, ja ymmärsin pointin muutamaa vuotta myöhemmin eturivissä Stonen ollessa lavalla. Jos “meidän Jere” nyt kuitenkin lähtee mukaan vaikka Ruisrockiin, muistakaa nämä kaksi asiaa: toisen vanhemmista on oltava ehdottomasti selvin päin ja Jerellä tulee olla asiallinen kuulosuojaus. Ei ole mitään niin kammottavaa näkyä kuin itkevä ja korviaan pitelevä Jere humalaisen vanhemman olkapäillä metrin päässä PA-kaapista.

PS. Hopparit hoi: Jos haluatte säilyttää hiphopin “rankkuuden ja kapinan”, katsokaa kuinka rockin kävi älkääkä opettako lapsianne kuuntelemaan sitä. Ai mitä, taisi mennä jo… haha!