psykofyysinen kokonaisuus, osiensa summa

Rakastat minua koska olen kiltti.
Entä jos
muutun äreäksi ja ilkeäksi?
Rakastat koska muistan niin paljon.
Entä jos alan
unohdella?
Rakastat kun jaksan soutaa
järvenselän yli valittamatta.
Entä jos
voimat ehtyvät?
Mitä jos
tuuheiden hiusten paksu väri katoaa
ja kirkkaiden silmien elämänilo samenee?
Mitä sinä sitten rakastat?

Kun takapihallesi laskeutunut marsilainen kyselee maapallon eläinlajeja, kuinka selität koiran? Aloitatko ominaisuuksista? “Koira on kesy, karvainen ja kulkee neljällä jalalla, sille on ominaista haukkuminen ja se kuolaa ja heiluttaa häntäänsä.” Onko koira nyt määritelty niin, että marsilainen osaa tunnistaa ja erottaa sen muista eläimistä? Vai kerrotko vihreälle hepulle Canis-suvun Canis familiaris -lajista? Mitä marsilaisen pitäisi siitä ymmärtää?

Miksi itselläsi ylipäätään on koira? Koska se on mukavaa seuraa?
Lisää kysymyksiä: Onko koirasi yhä koira, jos
-se käy ilkeäksi eikä ole mukavaa seuraa?
-se ei osaakaan haukkua?
-sillä ei olekaan karvoja?
-siltä puuttuu yksi jalka?
-siltä puuttuu häntä?
-se lopettaa kuolaamisen? (ok, tämä on erittäin epätodennäköistä)

Montako näistä ominaisuuksista pitää olla jotta koirasi täyttää yhä koiran vaatimukset? Prototyyppiteoria määrittelee ryhmälle prototyyppisen version, jolla on kaikki ryhmää määrittävät ominaisuudet (lintu: lentää, munii, sillä on nokka ja sulat, yms.) ja ryhmän reunamilla on yksilöitä, jotka täyttävät vain osan vaadituista ehdoista (on kyllä nokka muttei sulkia, munii ja on siivet mutta ei lennä, yms.). Missä menee raja? Montako ominaisuutta pitää muuttaa jotta koko laji tai ryhmä tai nimitys muuttuu?

Mikä minä olen? Ominaisuuksieni summa? Montako niistä pitää muuttua jotta en enää olisi minä? Ja kuka minä sitten olisin? Värjäsin hiuksiani, olenko yhä minä? Älä höpötä, vastaat. Olisinko yhä minä, vaikka menettäisin oikean käteni? Tietysti, vastaisit, mutta kuinka minä sitten tekisin itselleni ominaisia asioita kuten kirjoittaminen tai soittaminen? Olisinko yhä minä, jos sokeutuisin? Tottakai, sanoisit, mutta jos minulle on ominaista katsoa ja nähdä ja pohtia näkemääni? Jos yksi minun määritelmistäni on “katsoo, näkee, lukee, havainnoi”. Määritelmää pitäisi muuttaa. Entä jos sairaus vaikuttaisi päähäni? Jos en enää tunnistaisi sinua? Jos en enää muistaisi missä olemme tavanneet tai mitä sanoit viisi minuuttia sitten? Olisinko se yhä minä? Nyt alat jo epäröidä. Hahaa! Mutta mihin vedät rajan? Katkenneeseen varpaaseen vai täydelliseen dementiaan? Vai johonkin sillä välillä? Olenko minä aina minä; väsyneenä, unessa, voimakkaan lääkityksen alaisena, humalassa, nälkäisenä tai tunnekuohun vallassa? Voitko vetää itsessäsi rajan johonkin? Voitko sanoa “se en ollut minä, olin vielä niin nuori ja tyhmä”? Tai “lottovoiton jälkeen hän ei enää ollut itsensä”. Kuka hän sitten oli?

Entä jos.
Ominaisuuksiini on aina kuulunut (ainakin olen pyrkinyt siihen) “nuori, elämänjanoinen, innokas”. Nyt, kolmevitosen kynnyksellä, en mitenkään saa yhdistettyä tuota ensimmäistä adjektiivia itseeni. Olenko siis enää minä?

Hyvä tavaton, pitää löytää marsilainen ja kysyä häneltä.
Määrittele marsilainen.