Jaetaan 1990-luku kahtia, se on helppoa

Suomalaisen popmusiikin 90-luku on helppo jakaa kahtia: Ensin ei ollut Ultra Brata, ja sitten se oli.

Itse asiassa pre-UB-90-luku näyttäytyy nyt todella naivina ja ankeana sekä musiikillisesti ja tekstuaalisesti köyhänä kautena. Muistellaan vaikka Suurlähettiläitä, Neon2:ta, Samuli Edelmanin Peggyä tai Neljän Ruusun Juppihippipunkkaria. Tekikö 90-luvun alussa kukaan Suomessa hyvää popmusiikkia? Laajemmin: Tekikö 90-luvun alussa kukaan Suomessa hyvää populaarimusiikkia, oli se poppia, rokkia tai vaikka elektrocountrydiscoa? Hmm. J. Karjalainen julkaisi Villejä Lupiineja, joka oli muistaakseni kiinnostava, tai ainakin parempi kuin sitä seurannut Väinö-renkutus. Hmm. Don Huonot teki kiinnostavia levyjä, mutta suurempi yleisö taisi noteerata nekin vasta Kaksoisolennon jälkeen tai ehkä jopa Nämä päivät nämä yöt -kokoelman myötä… ei kun oikeastaan vasta kun yhtye breikkasi kunnolla vuonna 1997. Hmm. Kingston Wall. Mutta oliko sekään hyvä esimerkki suomalaisesta populaarimusiikista? Kyseessä oli kuitenkin erittän helsinkiläinen juttu, erittäin muusikoiden juttu ja erittäin 70-lukuun kallellaan oleva jamihenkinen juttu – ei siis radioiden kesähittipotentiaalia. Hmm. Ismo Alanko teki 90-luvun alkupuoliskolla monta hienoa levyä, mutta Ismo Alankoa ei hyväksytä tähän ajatusleikkiin sillä hän ei ole tavallinen kuolevainen. Muuten 90-luvun alkupuoli oli tosiaankin Kummelia, Janitaa ja tenopoppia Aikakoneen ja Movetronin tahdissa. Hevibändit hiljenivät ja rokut opettelivat soittamaan funkkia, kaikki oli jotenkin väärin, lama näkyi myös kulttuurissa.

Sitten joukko helsinkiläisiä opiskelijoita voitti poliittisen laulukilpailun ja pääsi levyttämään. Syksyllä 1996 opiskelijabileissä kuunneltiin cd:tä, joka sai hymyilemään, ihmettelemään ja laulamaan mukana. Ja tuo yhteislaulu, yhdistävä tekijä, olikin Ultra Bran suurin vahvuus: Vaikka se oli teksteiltään tavallaan vasemmalla tai tavallaan vihreä, sen primus motor oli tavallaan espoolainen tavallaan rikkaan perheen poika. Vaikka kappaleet olivat tavallaan laulelmallisia, jotkut jopa iskelmällisiä, oli yhtye tavallaan erittäin rock, paikoin jopa heavy. UB yhdisti paitsi 70-luvun laululiikkeen perinnön poppiin, myös uuden runollisen ilmaisun päivän musiikkiin, puhallinsovitukset rokkipaiskontaan ja yleisössä insinöörit ja pitkätukat sulaan sopuun. Rokkipiireissä ihaillaan vuoroin suorittamista, vuoroin hullua heittäytymistä, ja UB:n keikoilla kuuli kumpaakin: komppiryhmä paiskoi rytmiä nautittavalla innolla ja välillä mentiin kahtasataa metsään mutta koskaan sinne ei jääty. Nautinnollista oli myös seurata yhtyeen kapteenin eläytymistä ja ohjastusta, etenkin kun yhtye tuntui tekevän biiseistään aina vain edellisiä vaativampia. Vokalistinelikko (aluksi viisikko) oli edustava, ja jokaisella oli roolinsa. Itse asiassa kaikilla yhtyeen jäsenillä oli paitsi roolinsa, niin vähitellen oikea persoona. Montako yli 10-henkistä yhtyettä tulee mieleen, joissa koko yleisö tuntee jäsenet nimeltä? Ainakin suunnilleen.

Vuonna 1996 innostuin Kerkko Koskisen sävelkynästä. Musikaalidiggarina tunnistin paljon sellaisia näyttämömusiikin elementtejä joita 90-luvun ankeassa poppimaailmassa ei kukaan olisi uskaltanut käyttää. Vuonna 1997 jouduin selittelemään rokkidiggarikavereilleni, miksi tämä “hoilottava torvibändi” nyt oli mielestäni niin mainio. Seuraavana vuonna ei tarvinnut enää. UB oli kenties viimeinen oikeasti kansaa yhdistävä yhtye. Sitä joko rakasti tai vihasi, mutta vihaajat väsyivät nopeasti, eikä kukaan voi kiistää sitä, etteikö 1990-luvun loppupuolen ehdottomasti merkittävin yhtye Suomessa ollut juuri tämä. No olihan 1990-luvun lopulla muutakin: powerpoppia, heliseviä kitaroita, suomenkielisten radiohittien esiinmarssi, uusi uljas brittirock, suomalaisen viennin alku ja uuden suomalaisen metallin ensiaskeleet. Sekä (kuka muistaa vielä?) vihaiset nuoret naiset. Mutta samankaltaisia ilmiöitä oli populaarikulttuurissa maailmanlaajuisesti, tai ainakin länsimaailmanlaajuisesti. Mutta ainoastaan Suomessa oli Ultra Bra. (Ja tietysti CMX ja YUP, mutta ne ovat toinen juttu.)

UB on yhden opiskelijasukupolven soundtrack; omistaan se vei yhden eduskuntaan, teki monesta musiikin ammattilaisia ja näytti kaikille, että on mahdollista tehdä koko kansaa yhdistävää ja silti laadukasta popmusiikkia.

UB soitti jäähyväiskeikkansa syksyllä 2001. Eilen UB soitti ensimmäisen kerran sen jälkeen, Tavastialla Juhani Merimaan 60-vuotispäivillä. Merimaa ansaitsi lahjan ja yleisö oli erittäin haltioissaan. “Tältähän tämä tosiaankin näytti ja kuulosti!” Yleisössä oli myös yksi ihminen, joka oli jäähyväiskeikkojen aikaan 17-vuotiaana jäänyt Tavastian oven ulkopuolelle, eli hän näkin UB:n ensimmäistä kertaa vasta nyt! Tunnelma oli voimakas – nostalginen ja onnellinen. Viiden biisin setti oli lähinnä Kroketti-levyltä, avausbiisi Kalifornialta: Hei kuule Suomi, Lähetystyö, Minä suojelen sinua kaikelta, Sinä lähdit pois ja encorena Hauki.

2000-luvulla olemme saaneet kotimaisen musiikin (erityisesti metallin) muidenkin maiden markkinoille. Olemme myös kokeneet Suomi-rockin uuden soundimaailman – heviä sen olla pitää! Kävimme akustisissa tunnelmissa ja elektropopin lumoissa ja koimme myös actionrockin, autotalliräimeen ja kasarin uuden heräämisen. Mutta mikä on seuraava UB? Koska saamme taas ryhmän, jonka biisit “kaikki” tietävät? Vai pitääkö Kerkon oikeasti kasata ryhmä uudelleen ja tehdä lisää suomalaisen populaarimusiikin historiaa? Missäköhän summissa festarijärjestäjien comeback-tarjoukset tällä hetkellä liikkuvat?