Mikä suunta, Quo vadis?

Luen historian suurmiehistä ja -naisista. Joka kerta hämmästelen heidän jättimäisiä saavutuksiaan suhteessa lyhyeen elämään. Ja toisinaan murehdin taas omaa saamattomuuttani suhteessa jo elettyihin vuosiin. Mutta haluanko minä historian suurmieheksi? En usko. Halusin kenties 13-vuotiaana. Aikuisiällä olen vain halunnut olla onnellinen, ja pyrkinyt siihen aina kulloisenakin hetkenä parhaaksi katsomallani tavalla. Välillä olen tehnyt vauhdikkaita korjausliikkeitä ja useammin vain ajautunut johonkin, mikä on pitänyt “katsoa ennen tuomitsemista”.

Nyt on taas aika kysyä “mikä minusta tulee ja mitä haluan tehdä?” Vastaus on kypsynyt mielessäni jonkun aikaa: Minusta ei tule juuri tämän kummempaa, mutta olen siihen tyytyväinen. Saatan saada loppuun joitakin aloittamiani projekteja tai sitten en. Haluaisin jälkikasvua mutta en vielä niin voimakkaasti että tekisin töitä asian eteen. Haluaisin että minua pidettäisiin taiteilijana, mutta olen liian pragmaattinen ollakseni luova, liian mukavuudenhaluinen ollakseni boheemi ja liian heikko uskoakseni ideoihini loppuun asti.

Minusta ei kirjoiteta kirjaa tai tehdä elokuvaa. Jos joku kirjoittaa joskus muutaman rivin obituaarin, se tulee kaiketi kuulumaan “Puuhasi paljon kaikkea, ei mitään kovin hyvin mutta riittävästi ollakseen itse vuoroin onnellinen tai turhautunut. Ei elänyt tylsää elämää muttei kuitenkaan niin kiinnostavaa että siitä kerrottaisiin tarinoita. Eikä lepää missään, on vain poissa.”

Puolijulkkiksena olo on muuten juuri niin huvittavaa ja kamalaa kuin olen aina ajatellutkin. Luin taas internetistä mielipiteitä ja olettamuksia itsestäni. Mutta en koe enää että niissä puhuttaisiin minusta vaan fiktiivisestä hahmosta, roolista jota saan toisinaan esittää. Tämä toisaalta johtaa kiinnostavaan kysymykseen: eikö jokainen arkitilanne vaadi jonkinlaisen roolin? Kuka sitten on se “itse” kaikkien roolien alla?

Nescio, sed fieri sentio et excrucior.