primäärireaktioita ja noidankehää

Viime aikoina olen toiminut enemmän vaistonvaraisesti kuin yleensä. Olen myös pitkästä aikaa kokenut voimakkaita tunne-elämyksiä viihteen kautta. Kirja sai nauramaan hysteerisesti. Heppoinen tv-sarja liikutti kyyneliin hyvästä olosta. Elokuva taas sai vetistelemään surkeutta. Ja kaikkia näitä tunnereaktion aiheuttamia kohtauksia sitoi löyhästi sama teema: koti ja perhe.

Aloin pohtia asiaa. Sekö on syy ajoittaisen päämäärättömyyteeni ja päättämättömyyteeni? Kaipaanko oikeaa perhettä? Onko kodissa jotain vialla? Koska minulla on ollut “onnellinen koti ja perhe”? Onko oikeastaan koskaan? Viimeksi työmatkalla tuli hyvä olo, tunne yhteen kuulumisesta ja siitä, että nämä ihmiset, joiden kanssa kierretään Suomea, ovat perhe. Tunne kyllä katosi melko pian, mutta hetken tuntui niin harmoniselta, että liikutus oli taas lähellä. Onko hormonitasapainossani jotain hämärää?

Sitten teen vaistonvaraisia päätöksiä. Ystäväni kutsuu niitä joskus paukapäisiksi. Mutta toisinaan on pakko päättää. Jos päätös osoittautuu ajan kuluessa huonoksi, voi aina päättää uudelleen. Mutta jotain on tehtävä jos on kaipuu tai tarve, palo tai halu. Tai tylsyys.

Nyt on taas jotenkin huono moodi. Kolmesta tärkeästä kaksi on jotenkin rikki. Ja miksi musta tuntuu että olen ollut tässä monta kertaa aiemminkin? Kuka tai mikä katkaisee noidankehän?