kusta ja hupia

Kaksi asiaa on viime päivinä noussut useammin esiin: kusi ja YouTube. Aloitan jälkimmäisestä.

YouTube on oikeasti (ystääväni lainaten) ainoa toimiva netti-tv. Vaikka se onkin pullollaan soopaa sekä huonolaatuisia ja tekijänoikeuksiltaan kyseenalaisia klippejä, sen haku- ja suositusominaisuudet sekä laaja käyttäjäkunta ovat jo tehneet siitä ehtymättömän viihdearkiston. Ja mikä onkaan näppärän käyttäjän sovellus tälle kirjastolle: jatkot, YouTube-jatkot! Tällaisia on nyt järjestetty useammat, eivätkä ne ole ikinä epäonnistuneet. Tarvikkeet: tietokone, nettiyhteys, kunnollinen monitori tai mielellään vga-svideo-muunnin tai vastaava, jolla kuvan saa näkymään tv-ruudulle, sekä äänet kunnon kaiuttimiin. Sitten vaan jatkovieraille juomat laseihin ja ensimmäinen YouTube-pätkä pyörimään. Alle 30 sekunnin sisällä jollekin tulee mieleen “se yks tosi hauska pätkä jonka mä näytän seuraavaks” ja seuraavaksi vieraasi jo jonottavat koneelle – jokaisella on hihassaan lukuisia hauskoja, käsittämättömiä tai aivan upeita pätkiä, sketsejä, kotivideoita, legendaarisia kohtauksia, jne. Ja musiikkia. YouTubella säestää bileet helposti.

Ja kusi. Joku spurgu kusi taas iltapäivällä tuohon talon edustalla olevaan pusikkoon. Olin liian innoissani päivän siivousoperaatiosta, en jaksanut edes jäädä vittuilemaan. Mutta kotona. Miksi tuo pieni kissanrääpäle on alkanut kusta sisään ja joka paikkaan? En jaksa tätä hajua. Toinen kusi on kuulemma päässäni. Analyysi tuli seuraavalla tavalla: Henkilö A on 5-vuotiaan lapsen äiti, olemme tavanneet 11 vuotta sitten, jonka jälkeen en ole häntä nähnyt. Koska puhelinnumeroni on yhä sama kuin 11 vuotta sitten, henkilö A katsoi oikeudekseen lähetellä hauskoja viestejä. Näkihänhän minut lehdessä, nykyisin kuitenkin soitan tunnetun laulajan yhtyeessä. Lopulta hän vaati palvelusta. Minun tulisi järjestää hänen 5-vuotiaalleen tapaaminen levylaulajan kanssa. 5-vuotiaalla “ei kyllä olisi mitän sanottavaa laulajalle, mutta hänen täytyy vain päästä tapaamaan”. Koko pyyntö kuulosti niin typerältä, etten vastannut siihen oikeastaan mitään. Ilmoitinpahan vain, etteivät alle kouluikäiset mielestäni kuulu lainkaan rock- tai hevibändien keikoille. “Sulla on siis noussut kusi päähän.” Voi vittu. Ei ole, arvon neiti tai rouva tai mikä vitun yksinhuoltaja oletkaan. Ei todellakaan ole. Kusi on sievästi tuolla rakossa, ja jos nyt sattuisit eteeni seisoskelemaan, ampuisin sen virtsaputkeni läpi suoraan silmääsi. Että korpeaakin tuollaiset idiootit.