Ajankäyttöongelma

Kolmastoista kertomus (Diane Setterfield) on viihdyttävä välipalaromaani. Kuolemaisillaan oleva menestyskirjailija kertoo elämäntarinansa nuorelle antikvariaatissa työskentelevälle naiselle. Topos ei siis ole kovin omaperäinen, kuten ei itse tarinakaan. Setterfield on kuitenkin tässä esikoisessaan tavoittanut reilun sadan vuoden takaisen englantilaisen (kirjallisuuden ja elämän) tunnelman ja ripauttanut joukkoon hiukan dekkarimaista jännitystäkin. Oikein mukavaa, mutisin ja ahmin tämän opuksen Suomenlinnan rannalla. Tammen ylisanoihin ei kuitenkaan ole aihetta. Ei tämä ole Kotiopettajattaren romaani. Ei tämä ole Ylpeys ja ennakkoluulo. Ei tämä ole Kolea talo. Tämä on vain 42-vuotiaan akateemisen brittinaisen taidokas ja mainio debyyttiromaani, jonka keskeisin elementti ovat verisiteet.

Mutta miksi kulutin helteisen kesäpäivän välipalaromaaniin? Miksen istunut työpöytäni ääressä tekemässä asioita, joista alitajuntani minua jatkuvasti soimaa? Tekosyitä keksin aina. Ei ole inspiraatiota. Muusani on kadonnut. En voi keskittyä nyt sillä jokin vaivaa.

Ja sitten jumitun verkkoon. Miksi minua kuitenkin kiinnostaa mitä joku on jossakin ajatellut? Miksi? Tämä on kuin yrittäisi selviytyä ilman alkoholia: on kyetävä riistäytymään irti tietoverkosta ja kommunikaatioteknologiasta.

No sain sentään jotakin tehtyä: pari riviä tekstiä ja yhden riffin. Riffi saattaa muodostua elämäni tärkeimmäksi sävellykseksi. Se saattaa myös unohtua hyvin pian, jopa nopeammin kuin Setterfieldin esikoisteos satojen lukemista odottavien opusten alle. Ja huomisen ajattelin vielä aloittaa kirpputorin kirjatarjonnalla.

Tarvitsisin managerin. Tai tiukan valmentajan.