kokonaisuus

Astelin joenrantaa sulka kädessäni ja pohdin trigonometrisia totuuksia. Joen ylittävä silta esittäytyi hypotenuusana kolmiolle, jonka yksi kulma olin minä, kevään ensi hyönteisiä hätistelevä valonarka ja vakava. Raikas suolaveden ja levän yhdistelmä tuoksui alajuoksulta, jään kahleista vapautunut meri kertoi iäisyydestä. Kerran näin meren altaana, nyt se on vapautta henkivä, rajallinen mutta rajaton. Kun joskus katsoo alas laivan kannelta, tulee vastustamaton halu hypätä sekaan, ei hukkumaan vaan löytymään keskeltä suurempaa.

Halusin kääntää kangastuksen eri kielille mutta osasin ainoastaan jotakin alatyylistä puheenpartta satamakorttelien baareista. Lainatakkini ei tehnyt minusta siniverisempää eikä sulkani kelvannut koristeeksi kuin torimyyjälle. Mieleni laskeutui mukulakivetystä kiertäviin likavesipuroihin eikä katseeni löytänyt riittävää hämärää. Olisipa ilta, ajattelin. Tai yö. Öisin koetan arvioida tähtien välisiä matkoja, mittasuhteita ja kulmia. Jos ne kiertäisivätkin maata, olisi kokonaisuus helpompi hahmottaa.

Patjani on oljilla täytetty kangaspussi, huoneeni vintillä, ikkunani kapea mutta mieli lentää hiljaisuudessa. Miksi olla tässä ja nyt eikä sata vuotta aiemmin tai tuhat vuotta myöhemmin? Mikä osa on merkittävä ja mikä ei vaikuta kokonaisuuteen? Joku koputtaa mutta koetan hengittää hiljempaa. Aina ei halua olla läsnä. Joskus tulevaisuudessa puhuttaisiin enemmän olevasta ja ei-olevasta, aineesta ja aineettomasta. Nyt kaikki on arvailua, hapuilua pimeässä.
Huomenna aloitan uuden ajan!