sokkofalsetti

Laulu on instrumenteista monimutkaisin. Ristiriita on siinä, että jokaisella on soitin mukanaan, mutta kukaan ei pysty näyttämään kuinka sitä soitetaan. Kitaraope asettelee nuoren oppilaansa sormet oikeaan asentoon ja pianomaikka näkee heti, jos jokin menee teknisesti sinne päin. Rumpuharjoitukset voi piirtää paperille, ja kuin viulunjousi, rumpukapulakin on kädessä joko oikein tai väärin. Mutta kuinka näyttää missä asennossa äänihuulten tulee olla? Millä tavalla selittää, miten ilmamassa saadaan vaivattomasti keuhkojen pohjalle saakka, kuinka otetaan oikeaoppinen palleatuki ja miltä pitäisi tuntua, kun äänentuotantoelimistö on optimaalisessa asennossa ja valmiudessa? Termistöä on paljon, mielikuvaharjoituksia sitäkin enemmän. Kuitenkin ainoat selkeät (nähtävissä olevat) asiat ovat ryhti, olkapäiden ja kurkun sekä kasvojen lihasten rentous ja se, että kyljet leviävät sisäänhengittäessä. Kaikenlaiset äänen sijoittamiset, resonanssit ja kropan “auki” olemiset ovat enemmän tai vähemmän mielikuvien varassa olevia asioita, jotka pitää ensin sisäsistää, ja sitten oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Mutta kun sama mielikuvaharjoitus ei tuota jokaiselle samaa lopputulosta. Kun kaikki tarvittavat lihakset eivät ole päivittäisessä käytössä. Kun ei oikeastaan edes tiedä, miltä jonkun lihaksen jännittämisen tai vapauttamisen pitäisi tuntua. Pitää pyrkiä sokkona tuntemattomaan suuntaan.

Pian olen opetellut laulamaan 20 vuotta enkä edelleenkään koe osaavani kuin murto-osan siitä, mihin voisin päästä. Eilen opeteltiin voimakasta falsettia. Opettajani kertoi taas siitä, kuinka kiristän jotakin väärin. Mutta mikä se jokin on, pitää itse keksiä. Sokkona. Yrittämällä. Terveiset naapureille!

Onpa muuten valoisaa. Hyvä hyvä. Valosta saa virtaa.