Kokonaisuus on humpuukia, ajattelu turhaa!

Twin Peaks oli käänteentekevä tv-sarja monellakin tavalla. Se ilmoitti itse alusta saakka olevansa erilainen sarja: joka jaksolla olisi eri ohjaaja. David Lynchin luoma pelottava pikkukaupunki oli kuitenkin niin voimakas, että tunnelma (ja roolihenkilöiden tunnusmusiikit!) tekivät sarjasta koherentin. Kunnes tehtiin ns. kingit, eli mentiin yli juonenkehittelyssä.

“Kingit” juontaa tietysti kauhukirjailija Stephen Kingin tavasta kirjoittaa itsensä niin hankalaan asemaan, ettei yliluonnollisuuksia selitä enää mikään muu kuin mörkö avaruudesta tai mielikuvitusmaailmasta. Lopulta mörkö ammutaan ja , “poks!”, yliluonnollisuudet loppuvat.

Twin Peaksin ensimmäinen tuotantokausi oli hienosti rakennettu yliluonnollisuuksien, salaisuuksien ja hurjien sattumusten vyyhti, mutta kakkoskaudella henkilöitä ja uusia kummallisuuksia tuli niin paljon liikaa, että katsoja menentti mielenkiintonsa. Ei ollut enää käsitettävissä kuinka paketti voisi olla yhtenäinen. Itse asiassa kamaa oli niin paljon, ettei se ollut enää käsiteltävissä.

Twin Peaks oli kuitenkin niin hurjan suosittu, että lopputulos kuvastaa selkäpiitä karmivan pelottavalla tavalla nykyistä viihteen kulutustamme: ei tarvitsekaan ymmärtää, ei tarvitse ajatella! Pyytäkää jotakin ystäväänne kertomaan, mitä Twin Peaksissa oikeasti tapahtui, ja miten kaikki asiat liittyivät toisiinsa. Tai edes sen, että kuka OIKEASTI murhasi Laura Palmerin? Isä? (isän kädet ehkä) Bob? Ja Bob on kenen aikaansaannos? Kääpiö? Jättiläinen? Halkoeukko? Kysymys ei enää ollut niinkään koherenssista tarinassa vaan tunnelmassa. Ja itse esitetyt asiat? Ne olivat luomassa tunnelmaa.

Twin Peaks oli joka tapauksessa mielestäni itsenäinen ja onnistunut teossarja. Mutta mitä se jätti meille perinöksi? Nipun sarjoja, joissa vedetään jatkuvast kingit, tai vielä pahempi, ei edes yritetä selittää. Kun nykykatsojalle ei tarvitse selittää. Riittää, että luodaan jännittävä asetelma ja tunnelma. Kertoja ei ole velvollinen lopettamaan tarinaa, kukaan ei kaipaa selitystä. Kukaan ei jaksa kaivata, koska pian ollaan jo seuraavan sarjan lumoissa. Ikään kuin musasta katoaisi sointujen purkausteho. Aina voisi vapaasti lopettaa kakkosasteelle tai vaikkapa vitoselle, eikä se vaivaisi ketään.

Olen seurannut Lostia nyt 3. tuotantokauden puoliväliin, ja useita henkilöhahmoja tai tapahtumaketjuja on kadonnut sarjasta ilman minkäänlaista syytä niiden olemassaoloon. Miksi minulle kerrottiin jännittäviä takaumia henkilön X elämästä, joka on nyt kuollut eikä oikeastaan vaikuttanut eläessäänkään paljoa mihinkään? Miksi minulle on sarjan alussa esitetty monta mysteeriä, joiden ratkaiseminen on unohtunut käsikirjoituksen poukkoillessa “jokaiselle jotakin” -meinigillä ihmissuhdedraamailusta trillerin kautta science fictioon. Nyt ne ottivat jo aikamatkailunkin mukaan! Voi hyvä jumala! Eivätkö nyt puhuva savupatsas, hallituksen(?) salainen koealue, jääkarhu tropiikissa, vammautuneen ihmeparantuminen, näyt ja hallusinaatiot sekä kirurgin uhkarohkea toiminta kenttäoloissa olisi riittäneet hetkeksi? Puhumattakaan huumekauppiaan haaksirikosta samalle saarelle, johon hänen pappiveljensä on syöksynyt kuolemaan, saarelaisten mystisistä kytköksistä toisiinsa ja salaperäisestä numerosarjasta, joka toistuu kaikkialla!

Tuosta ei ole enää ulospääsyä, ja arvatkaa mitä! (SPOILERI) Ei ole tarkoituskaan! Lostia ei tehdä ihmiselle, joka haluaisi tarinan. Lost on tehty ihmiselle, joka haluaa hetkeksi hiukan jännitystä. Se on luonnollisesti myös tehty tavalla, joka “koukuttaa” katsojia. Mutta suuttuvatko katsojat, kun lopuksi lupaukset jäävät lunastamatta? Eivät. He eivät enää edes muista alun lupauksia. Riittää että jokin viimeisten aikojen ongelma ratkeaa. Tai voihan sarja loppua keskenkin. Aivan sama!

Kerronnan kannalta tällainen on yleisesti erittäin huolestuttava trendi. Kuinka käy tarinoiden? Kuinka käy syy-seuraus-suhteiden hahmottamisen? Kuinka käy historian? Olemme siis jälleen tuhoon tuomitut! Kun vielä nykyään joku saattaa (edes) kysyä elokuvasta “mitä siinä tapahtuu?”, on seuraavan vaiheen kysymys vain “onkssiinä hyviä kohtia?”. Ja mitäpä muutakaan sitä kiireinen ihminen tässä kaoottisessa maailmassa voisi ennalta-arvaamattoman kuoleman väijyessä haluta sekavalta pieneltä elämältään, kuin edes muutamia “hyviä kohtia”!