aurinko paistaa, tajunta virtaa

Satelliittikanavien aikana voi vihdoin Suomessa tehdä samaa kuin lapsena Italiassa, missä kansallisia, maakunnan omia ja pienempiä paikallisia tv-asemia oli yhteensä useita kymmeniä, eli kelata kaikki kanavat läpi ja laskea prosentuaalinen osuus itselle mielekkäästä tarjonnasta juuri sillä hetkellä. Lapsena harmitti jos japanilaisia animepiirrettyjä tuli kahdelta kanavalta samanaikaisesti. Piti valita Jeeg Robot tai Goldrake. Mazinga Z vei kuitenkin aina voiton vaikka esimerkiksi Gundamissa oli paljon parempi tunnuskappale. Kyllä, tunnuskappale. Vuosikymmenen taitteessa robottianimen suosio ampaisi jättiläismäisiin mittoihin, ja jokaiselle sarjalle räätälöitiin myös italialaiset tunnusbiisit. Osa kappaleista oli funk- tai diskohenkistä, monessa oli myös alkuperäisen japanilaisen tunnussävelmän kaikuja, ja osa sitten lastenlaulumaisempia. Moni noista kappaleista nousi Italian sinkkulistalle ja niitä soitettiin aikuisten ravintoloissakin. Nyttemmin, kun tuota aikaa nostalgisoiva sukupolvi koostuu kolmekymppisistä, järjestetään Italiassa rockkonsertteja joissa bändit soittavat vanhoja piirrettyjen tunnareita. Jopa biisien alkuperäisesittäjät koottiin juhlakonserttiin.

Animetunnareiden ohella suosikkejani 7-vuotiaana olivat suomenkieliset lastenlaulut ja kaikenlainen outo musiikki, mitä isän levyhyllystä löytyi. 8-vuotiaana opettelin vanhat euroviisukappaleet isän täydellisestä c-kasettiokoelmasta (kappale- ja tekijätiedot järjestelmällisesti pienissä kansioissa), kokeilin rockmusiikkia (pidin Elviksestäkin ja mummon mielestä oli käsittämätöntä että yleisö kiljuu kesken konsertin), lauloin mukana M.A.Nummisen tahdissa ja ostin ensimmäiset Suosikki-lehdet. 9-vuotiaana aloin kerätä kasetteja ja levyjä. Yksi ensimmäisistä omista kaseteistani oli 80-luvun alun (silloin modernia) syntikkapoppia esittänyt Gazebo. Spectrumin (esihistoriallinen kotitietokone) ja Intellivisionin (legendaarinen pelikonsoli) pelit saivat maagisemman futuristisen tunnelman kun Gazebon rauhallinen mutta tasainen konerytmi soi kuulokkeissa. Paris-London. I like Chopin.

Kun nykyistä kanavaviidakkoa selaa, tule vastaan mitä oudoimpia tv-kanavia. Star näyttää ainoastaan kuuluisuuksien elämäntyyliä. BBC Food on tietysti kokkauskanava. Animal Planet selittää niinikään sisältönsä nimessään. TCM on minulle vieras tuttavuus, mutta usein sille eksyessäni näen vanhoja elokuvia. Tänään sieltä tuli 50-luvun lopun amerikkalainen komedia, jonka katsoin aamiaiseksi. Elokuva on nimeltään Gazebo.

Gazebo on tietysti puutarhamaja, jonka alle hermostunut päähenkilö kätkee miehen ruumiin, jonka uskoo tappaneensa. Päähenkilön nimi on Elliot Nash, jonka kuulin alkuun Elliot Nessinä. Elliot Ness on käsittääkseni dj, vaikken tuota alakulttuuria tunnekaan. Joka tapauksessa mielikuva tanssimusiikista aiheutti aivoissa takaisinkytkennän syntikkapoppiin ja Gazeboon, yhtyeeseen. Tämä hutera ajatusketju kuitenkin todistaa osittain yhden ikuisuusteeseistäni: kaikkea on. Ja jos jotain ei vielä ole keksitty, se keksitään. (tähän palaan myöhemmin) Myös yhteyksiä kaiken välille voi löytää ja löytääkin helposti kun antaa ajatuksen lentää. Kaikenlaiset salaliittoteoriat ovat siis mahdollisia, käytännössäkin. Mistä me tiedämme, vaikka salaliittoteoria olisikin itsessään salaliitto salaliittoa vastaan? Tai sen puolesta? Siis selvemmin: Puolue A voittaa vaalit. Puolueen B kannattajat epäilevät vilppiä ja esittävät “vedenpitäviä” todistuksia tai ainakin kyseenalaistavat virallisen totuuden. Kun virallinen totuus pysyy kuitenkin voimassa, vesittyy puolueen B salaliittohöpinä lapselliseksi jankkaamiseksi, ja puolueen B kannatus laskee entisestään. Toisin sanoen salaliittoteorian olemassaolo hyödyttääkin puoluetta A. Entä jos koko teoria onkin A:n liikkeelle laittama? Tämä ei tietenkään todista puolesta tai vastaan sitä, oliko vaali vilpillinen vai ei.

Arto Kivimäki kirjoittaa uudessa Parnassossa aiheella Intellektualismin mahdottomuus. “Intellektualismi on sitä, että nähdään ajattelun vaivaa”, on kapea mutta toimiva kiteytys. Kun elämän varrella pää täyttyy aineistosta, on myös polttoainetta ajattelulle. Joku voisi tietystii arvottaa aineistoa, ja suosia vaikkapa Shakespearea ja Mozartia Mazingan ja Gazebon sijaan, mutta minä uson enemmän näiden “aineiston osasten” edustuksellisuuteen. Eli Mazinga edustaa mielessäni muutakin kuin 1970-luvun alun Japanissa keksittyä sarjakuvarobottia, joka osaa ampua tuhoavia säteitä ja jolla on rakettinyrkit. Mazinga edustuu mielen syövereissä sellaisina asioina, kuin viihde, piirrossarja, oikeuden puolustaminen, ihmisten suojelu, ristiriidat eri tahojen mielihaluissa, ym. Sarjasta löytää samoja teemoja kuin maailmankirjallisuuden suurista teoksistakin. Siksi keräämällä aineistoa ja ajattelemalla on mahdollista paitsi kehittää salaliittoteorioita, myös keksiä uusia asioita. Jotain, mikä oikeasti hyödyttää koko ihmiskuntaa tai on edes iloksi itselle. Näin siihen saakka kunnes oikeasti tiedämme kuinka aivot toimivat.

Eli kun olen lapsena todennut, että “kaikkea on”, olen tietysti tarkoittanut kaikkea mahdollisuuksien rajoissa olevaa. Sellaista, mitä kukaan ei ole vielä keksinyt, ei voida pitää mahdollisena. Mutta jos se on mahdollista keksiä, se keksitään. Ja ihmiselle on ominaista (ikävä kyllä) se, että jos jokin keksitään, sitä käytetään. Ainakin kokeeksi. En usko että kukaan olisi esimerkiksi keksinyt asetta tai kidutuskeinoa, jota joku ei olisi jo kokeillut.
Tämä pätee tietysti hyviinkin asioihin.

Mutta tämän oivalsin siis jo lapsena, Mazingan, Intellivisionin ja Gazebon äärellä.
Mikä on siis päivän ohjenuora? Input, input, input, aineistoa talteen, korkeaa ja matalaa, uutisia, kulttuuria, viihdettä ja höpönlöpöä, politiikkaa, historiaa, kauppalistoja ja oppaita. Mutta tulee myös joskus “nähdä ajattelun vaiva” – muuten ei aineistosta ole hyötyä.