Ajassa

Helsingissä järjestettiin vuosituhannen vaihtuessa, vuonna 2000, aikaa käsittelevä symposiumi. Filosofit ja fyysikot luennoivat ajan ominaisuuksista ja siihen liittyvistä tutkimuksista Aristoteleen ajatuksista tähän päivään. Luin eilen luennoista kasattua kirjaa.

Aikamatkustuksen paradoksit ovat aina kiehtoneet, mutta juuri niiden paradoksien vuoksi en ole juurikaan “vakavia” ajatuksia aikamatkustukselle suonut. Siis sellaiselle, jossa tieteistarinoiden opettamalla tavalla siirrytän haluttuun aikakauteen silmänräpäyksessä ja voidaan palata menneeseen. Eteenhän matkustamme koko ajan, ja tuota “nopeutta” voi hiukan nykyteknologiallakin kasvattaa: maahan palanneet kosmonautit olivat sekunnin tuhannesosan meitä muita “edellä”.

Miksi haluaisin nopeuttaa aikaa tai matkustaa eteen päin?
Tuleeko muka vielä joskus parempi aika, jossa on mielekkäämpi elää ja olla?
Vai alkoiko ilmastonmuutos jo, ja tuleeko itse asiassa meidän elinaikanamme
erittäin huono aika?

Henkilökohtaisessa ajassaan sitä haluaisi vain hidastaa.
Asioita tehtävänä ja useampia opittavana.
Joululaulukin sen sanoo: “Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä.”
Paitsi ettei tarvitse koko ajan olla synkkä ja ikävä. Välillä voi olla viileän ivallinen tai itsetietoisen hymyileväinen. Ehkä jopa egosentrisen majesteetillinen ja raivostuttavan tyytyväinen. Ainoa mahdottomuus on rehellinen ilo, lempeys ja solidaarisuus, itsen ja muiden hyvinvointi. Olemmehan ihmisiä. Hymiö ja hei hei.