Anekdoottitarina

A istui seurueessa, jossa puolitutut kertoivat toisilleen tarinoita. Yhdestä kertomuksesta tuli S:lle mieleen toinen. Siitäpä muistikin K, kuinka kerran jonkun äidille oli käynyt hiukan saman tyylisesti, ehkei kuitenkaan täsmälleen samalla tavalla. Mutta L on kyllä kuullut vallan karmivan tapauksen, jossa kaikkien tuntema herra F oli ollut osallisena. Jottei mukava jutustelutuokio kuitenkaan menisi juoruiluksi, kertoi S seuraavaksi naapurinsa tuttavalle sattuneesta onnenpotkusta.

A istui murheellisena. Hänellä on harvoin anekdoottia kerrottavanaan. Ei sillä etteikö hän muistaisi tarinoita ja sattumuksia. Hän ei vain ikinä osaa arvostaa niiden kerrontaa ilman selkeä aiheyhteyttä käynnissä olevaan keskusteluun. A:n on vaikea keksiä, missä vaiheessa seurue haluaisi kuulla anekdootin hänen entisestä koirastaan tai siitä, mitä eräässä tv-sarjassa oli tapana toistella. Tämä kaikki saattoi johtua myös siitä, ettei A välittänyt kuulla muiden anekdootteja. Hän piti enemmän seurueen ihmisistä kuin näiden puheista, jotka itse asiassa olivat A:n mielestä täysin turhanpäiväistä löpinää, ajan ja kiinnostuksen tappamista.

A huomasi pian pohtivansa, pitikö hän sittenkään seurueen ihmisistä. Hän mietti myös, pitivätkö muut hänestä. Heidän täytyy kyllä pitää häntä erilaisena, sillä hän ei osallistu anekdoottileikkiin yhtä innokkaasti. Tai sitten he eivät edes huomaa tätä eroa. Ehkä A on kuvitellut itse koko eroavaisuudenkin. Ehkä hän osallistuu aivan yhtä paljon kuin vaikkapa H, joka on usein hiljainen kuunteluoppilas, mutta silminnähden nauttii mielestään hauskoista tarinoista ja hyvästä seurasta. Ei sillä, etteikö A:kin nauttisi hyvästä seurasta. Hän on vain aina viihtynyt paremmin keskustelevassa, ajatuksia vaihtavassa ja niitä ruokkivassa ympäristössä. A tuntee itsensä snobiksi ja sellaiseksi, jonka sanotaan pitävän itseään muita parempana. Hän ei haluaisi olla sellainen, vaan ainoastaan mukavia illanviettoja hyvässä seurassa harrastava tavallinen iloinen kaveri. Hän alkaa masentua.

A istuu paikoillaan tuolissaan eikä tiedä mihin katsoa. Hänen sisällään kiehuu mutta ulos on esitettävä tyyntä ja kohteliaan kiinnotunutta. J kertoo juuri armeija-aikaista anekdoottiaan. Lopulta A päättää yrittää viedä puheen eri tasolle. Hän haluaa kokea olemisensa pöytäseurueessa tasavertaiseksi ja käyttää oikeuttaan johdatella aihetta ja kenties jopa muuttaa jututelu keskusteluksi. Ehkä he eivät vain ole hoksanneet. Ehkä kukaan ei vain ole tullut ajatelleeksi. Niinpä A tarttuu J:n armeija-aiheeseen, esittää mielestään hauskan ja piikikään teesin, joka jättää ilmaan joitakin olettamuksia A:n tarkoitusperistä ja ehkä muutaman koukun, joihin joku voisi tarttua, ja heittää vielä ilmaan yleisen aiheeseen liittyvän kysymyksen. Tästä voisi kehkeytyä jos nyt ei valtava keskustelu niin ainakin kiinnostava mielipiteiden vaihto, jonkin sortin puheenaihe, topikki. Sitä tämä seurue edes kaipaisi, yhtä puheenaihetta. Seuraa hetken hämmennys. Pöydän nopein vitsiniekka, U, napauttaa parilla sanalla koko A:n rakennelman tuhkaksi pöydälle. Seurue nauraa, joku vilkaisee A:ta kasvoillaan sääliä huokuva myötämielisyyden hymynkare. Eikö tuo osaa ikinä kertoa tavallisia juttuja kuten muut?

A on järkyttynyt. Tai ei oikeastaan. Hän on typertynyt. Olisihan hänen pitänyt tietää. Tämän vuoksi hän pyrkii välttelemään vastaavia seurueita. Illanistujaisia joissa kukaan ei keskustele mistään. Joissa kerrotaan vain anekdootteja. Anekdoottitulvan katkaisee ainoastaan kaksi asiaa: käytännön asioista puhuminen, kuten haluaako joku juoman ja kenen tarvitsee mennä vessaan sekä seurueen koomikon vitsailu, joka sekin on redusoitavissa anekdotismiin – koomikon rooliin kuuluu kertoa hauskoja juttuja, jotka eivät välttämättä liity mihinkään. A ei kuitenkaan haluaisi tuntea itseään aivan ulkopuoliseksi. Häntä pelottaa yksinäisyys. Pöydässä muistellaan nyt vuoronperään, miten itse kunkin vanhemmat ovat tavanneet. A kuuntelee ihmeissään, kuinka E:n isä on joskus muutamia vuosikymmeniä sitten E:n äidin kertoman mukaan käyttäytynyt hupsun rakastuneen nuoren tavoin. E:n vanhemmat eivät edusta A:lle mitään muuta kuin E:n vanhempia. Hän ei ole koskaan tavannut heitä eikä tiedä heistä mitään muuta kuin nyt kuullun anekdootin. Siksi tarina ei anna A:lle yhtään mitään. H sen sijaan katselee haltioituneena E:tä tämän tarinoidessa. H:n ilme kertoo kuinka liikuttunut ja eläytynyt hän on toisen vanhempien suhteen alkumetreistä. Tässä on sitä jotain, A tuumii. Kyky eläytyä anekdoottiin, jossa ei päällisin puolin ole minkäänlaista tarttumapintaa. A koettaa vielä päästä kyytiin. E:n tarinan jälkeen D katsoo oleelliseksi todeta ettei tiedä mitään omien vanhempiensa ensi tapaamisesta. Tämäkin on siis sallittua anekdotismia! Kertoa anekdoottina ettei ole mitään kerrottavaa! A päättää tarttua tilaisuuteen ja alkaa kertoa mielestään riittävän hauskaa tarinaa siitä, kuinka hänen äitinsä kerran… Kukaan ei kuuntele. Pöytäseurueeseen liittyi juuri kaikkien tuntema O, jota valtaosa tervehti, alettiin järjestää tilaa uudelle tuolille ja O vaihtoi sujuvasti päiväkohtaisia kuulumisiaan useaan osoitteeseen pöydän yli. En ehtinyt hakea niitä kenkiä suutarista! Aijai kuinka täynnä bussi oli matkalla keskustaan. Onneksi huomenna on vapaapäivä! A odotti, muistaisiko joku että hänellä oli kerrankin anekdootti kerrottavanaan ja se jäi kesken. Odotus oli turhaa. O:n mainitsema vapaapäivä käynnisti jo uuden kierroksen. Ihmiset alkoivat kerrata menneitä ja tulevia vapaapäiviään.

A nousi ylös ja tervehti kaikkia poistuakseen. Et nyt lähtisi, pöydästä pyydettiin, meillä kun on niin hauskaa! Olen pahoillani, A valehteli ja keksi anekdootin siitä, kuinka väsynyt viimeksi oli kun oli valvonut ennen työpäivää. Pöytäseurue jäi kertomaan tarinoita väsyneenä töissä olemisesta. Onnistuipas kerrankin, mietti A ja käveli kotiin eikä tiennyt olisiko iloinen vai surullinen.