Aristoteles, nokkahuilu ja orkidea

Olen kiitollinen hänelle, joka osasi kanavoida voimavarani oikeaan toimintaan.
Ja yhdellä ainoalla sanalla!
Itsepäisyys.

Itsepäisyys.

Olen maistellut sanaa kohta viikon.
Siinä on itse. Ego. Oman tajunnan keskipiste.
Siinä on pää. Capo. Päättäväisyys.
Toki sanaan liittyy assosiaatioita jääräpäisyyteen tai piittaamattomuuteen,
mutta ovatko ne väistämättä negatiivisia arvoja? Onko solidaarisuutemme vienyt
meidät niin pitkälle ettemme huomaa enää arvostaa itseämme ja omia tarpeitamme tai
ajatuksiamme? Onko itse aina väärässä ja toissijainen? Onko omien ajatustensa kuunteleminen väistämättä välinpitämätöntä hedonismia?

Olen tullut siihen tulokseen että itsepäisyys on vain ja ainoastaan hyve.
Historia kunnioittaa niitä, jotka pitivät pintansa.
Niitä, jotka uskoivat asiaansa.
Niitä, joita eivät maailman tuulet heiluttaneet.

Kiitos siis ystäväni tästä.

Itsepäisyyttäni muutan maailmaa.
Toteutumattomat projektit, ryhdistäytyminen siinä ja tässä ja tuossa,
kaikki mihin olen uskonut olevani liian voimaton, masentunut, epäonninen,
surkea tai saamaton… ..itsepäisyys kumoaa virheellisen uskon.

Ja uskonko ihmisen syntyessään olevan tabula rasa, jonka kulttuuriset vaikutteet muokkaavat sellaiseksi kuin on? En tietenkään. Taas luonnontieteilijät ymmärsivät ajatukseni liian kärkevästi. Uskon vain ettei kukaan voi syntyessään olla kuin aihio siitä kulttuurisesta hahmosta joka tulee olemaan. Äh, se siitä. Yksi muutoksen kohteista on kommunikaation tyyli. Kärkevyys ei vie asiaa perille ja nyt taidan nostaa asian diskurssin yläpuolelle. Tämä koskee jopa uskontokeskusteluja. Fundamentalisteihin vedän sentään rajan.

Aristoteleen runousoppi johdattakoon minua hetken kunnes koen katharsikseni konventioiden murtuessa. Olen vielä hauras nokkahuilun sointi talvisessa tuulessa mutta ikkunalaudalla orkidea kukkii taas. Se ei ehkä tiedä että on marraskuu. Tai sitten se on vain itsepäinen.

Okapiru kumartaa syvään.