Oletko kuullut Yötä?

Kuvittele tilanne: Istut rauhassa penkillä kuuntelemassa
mp3-soittimestasi musiikkia, kun viereen istahtaa tuntematon
tyyppi. Heppu on selvästi smalltalkin tarpeessa ja keskustelu käydään seuraavalla tavalla:
-Mitäs kuuntelet?
-Musea.
-Aa, enpä ole koskaan kuullutkaan.
-Mmh.
-Ootkos kuullut Popedaa?
-Mjaah… olen.
-Entä Yötä?
-Juu.. (vaivaantuneesti)
-Se on kyllä tosi hyvä biisi se Rakkaus on lumivalkoinen!

Onko tässä kaikki kohdallaan? Miksi?
Sain kunnian osallistua samanlaiseen keskusteluun lukiessani kirjaa pihalla.
Nyt ymmärrän ystävääni, jolla on aina kirja mukana, ja joka vetää magneetin tavoin
puoleensa vähintäänkin outoja kommentteja laukovia ihmisiä.

Tämä siis sunnuntaina:
-Mitäs luet?
En edes nosta katsettani kirjasta, käännän vain selkämystä kysyjälle.
Siinä lukee McEwan: Lauantai
-Jaa, en oo koskaan kuullutkaan. Ootko lukenut Da Vinci -koodin?
-Mmh…
-Joo joo, entäs Linnunradan käsikirja liftarille?
-Mm..
-Se on mun mielestäni tosi hyvä ja hauska kirja!

Tähän kai kuuluisi hymiö.

PS. Lauantai ei ole kirja, johon kannattaa aikaansa tuhlata, ellei ole todella kiinnostunut neurokirurgisten toimenpiteiden yksityiskohdista ja halua lukea loontolaisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka isä on kuuluisa ja taitava kirurgi, äiti menestyvä mediajuristi, tytär älykäs ja lahjakas kirjallisuudenopiskelija-runoilija ja poika superlahjakas ja kiltti blueskitaristi.

PS2. Näin taas SITÄ painajaista.