Muutama sana ylimielisyydestä

En arvostele muita sen perusteella mitä musiikkia he kuuntelevat. En luule kuuntelevani oikeampaa, parempaa tai tyylitietoisempaa musiikkia, koska kuuntelen musiikkia viihteen, nautinnon, tunnelman, esteettisten arvojen ja musiikin aikaan ja elämään sitovan voiman vuoksi. En siis siksi, että kuuntelemani musiikki määrittelisi minut johonkin joukkoon. Tai määrittelisi minua ylipäätänsä.
Kun sanon omaavani “absoluuttisen musiikkimaun” tai huomautan pelkkää kasariheviä kuuntelevalle kollegalleni hänen kapeakatseisuudestaan, lause on aina höystetty huumorilla. Mitä se minua kiinnostaa, jos joku ei pidä haudutetusta broccolista (parsakaali), minä pidän!

En edelleenkään edes hymyile NYT-liitteen ylimieliselle “vitsi-ilkeilylle” ja avoimelle pilkalle. NYT-liitteen suurin ongelma on se, että se kuvittelee olevansa älykäs. Ei pitäisi kuvitella. En voi mitenkään samastua aihepiireihin ja näkökulmiin, joita tuon perjantairiesan toimittajat kierrättävät, vaikka olenkin samanikäinen kuin he, käyn samoissa baareissa ja tapahtumissa ja asun Helsingin keskustassa. Miksi selaan aina NYT-liitteen? En tiedä. Ehkä minulle tulee salaa hyvä olo kun huomaan, että toimittaja on taas ymmärtänyt jonkin ilmiön aivan väärin, ja omien Ysibaarin ja Erottajan välille jäävien ennakkokuvitelmiensa varassa tehnytkin itsestään hölmön eikä haastateltavastaan, kuten halusi. Tänään pohdin, mitä NYT-liiteen toimituksessa haikaillaan. Hyvien pahojen ja rumien tehokasta ja yllätyksellistä haastattelutekniikkaa? Ruben Stillerin vanhaa tyyliä, jossa haastateltava sai joskus kuulla kunniansa? Mutta kun toimituksessa ei ole HPR-journalismiin vaadittavaa yleissivistystä ja laajempien kontekstien ymmärrystä. Ei siinä ohjelmassa haastateltu ihmisiä vain jotta heille voisi irvailla. Irvailu tuli jos siihen oli aihe. Eikä Stiller käyttänyt aina kaikkia korttejaan. Pyh, ensimmäinen työtehtäväni Radio Cityssä oli hankkia Rubenille 10 vierasta joka viikko. Mies oli tavattoman tahdikas, kohtelias ja lämmin. Vain aiheesta saatettiin piikitellä. NYT-liite ei ihan ole ymmärtänyt tätä. Aluksi melko hauskakin Rockpoliisi (Jussi Jaakonaho: Miksi hypit ympäri lavaa kun Jonna laulaa?) muuttui pian muka-noloista seikoista vittuiluun. Paras esimerkki tästä on yhä taannoinen 69Eyes-juttu, jonka jokainen kohta kaatui toimittajan tietämättömyyteen. Nykyään koko liite vaikuttaa Rock-poliisi-palstalta. Eli jutussa kuin jutussa paistaa toimittajan yritys päteä, heikko yleissivistys ja – juuri se – ylimielisyys.
Olen pahoillani, mutta yritän usein perjantaisin asennoitua liitteeseen eri tavalla. Epäonnistun joka kerta.

Minua kutsuttiin ylimieliseksi kun puhuin alentavaan sävyyn fundamentalisteista ja uskonnonedistäjistä. Tämän myönnän. Suhtaudun ylimielisesti heihin, jotka suhtautuvat siten minuun ja olettavat tietävänsä minua paremmin, miten minun tulisi elää. Mutta en kuitenkaan ole heille (enää) tarkoituksella ilkeä. Yritän laajentaa suvaitsevaisuuttani myös uskoviin. Kunhan uskovat myös “ei kiitos” jo heti ensimäisellä kerralla. Ja aion joka tapauksessa käydä ennen Ankkarockia kysymässä, onko jessemöykkääjillä katusoittolupaa.

Olen myös ehkä antanut itsestäni ylimielisen kuvan sellaisia kohtaan, joiden ainoat keskustelunaiheet ovat trivialiteetteja ja anekdoottien kertomista. Olen pahoillani. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että kaipaan muutakin keskustelua. En enää siis lausu tätä ajatusta ääneen, vaan yksinkertaisesti hakeudun toiseen seuraan – ei parempaan tai huonompaan, erilaiseen. En vain jaksa viettää vapaa-aikaani kuunnellen, mitä joku teki eilen aamiaisen jälkeen ja montako tuntia kesti se-ja-se turhuus. (Miksi muuten “tytöt” saavat sanoa etteivät jaksa kuunnella inttijuttuja tai kuka-rumpali-soitti-sillä-levyllä-pohdintoja?)

Tällaista tänään. Ei olla ylimielisiä. On niin kuumakin…

PS. Ilkka Mattila mainosti NYT-liitteessä klubiani. Kiitokset siitä. Eikä NYT-liite-kritiikkini muuten koske Mattilaa eikä Mervi Panttia puhumattakaan Tukevasti ilmassa -kaksikosta. Heitä luen aina mielelläni.