Oh Metal, Glory Metal, what have thou done?

I Vaihe
Pari brittibändiä kehittää blues-pohjaisiin riffeihin raskaamman soundin ja sotkee siihen progea. Soppaan heitetään okkultistisia viittauksia, rankempaa seksiä tai eeppisiä nörttien satuja. Joku keksii käsitteet Heavy Rock ja Heavy Metal. Kymmenen vuotta myöhemmin kaikki raskaampi rock on “heviä”, oli se sitten amerikkalaista pillunvonkausrokkia tai brittien uuden aallon niitti-ja-nahka-paukutusta.

II Vaihe
80-luvun puolivälin jälkeen undergroundista on kasvanut monimutkaisempaa, raaempaa ja kaikin puolin raskaampaa metallia soittavien alagenrejen joukkio, joka tekee pesäeron valtavirtaan sopeutuneisiin musiikkityyleihin.
90-luvun alun grunge notkauttaa molempien aiempien suurten suuntausten tyyliä ja pari edelläkävijää muuttuu dinosauruksiksi. Kuluu taas kymmenen vuotta.

III Vaihe
90-luvun lopulla alkaneita suomalaismenestyksiä juhlitaan jatkuvasti, mutta aiempi underground on jälleen muuttunut mainstreamiksi. 2000-luvun underground on kaventunut pieneksi kaistaleeksi ja tuo kaistale kapenee jatkuvasti.
Henkilökohtaisia maamerkkejä:

-1998
Soitin Radio Cityssä blastbeat-biisin keskellä päivää ja sain huomautuksen, itse asiassa hirveät huudot.
Suomalaiset metallibändit kävivät toisella puolen maapalloa mutta lehdet kirjoittivat siitä, kun Rasmus kävi Ruotsissa.

-2001
Tajusin Maija Vilkkumaan levyjulkkarissa, että jos MKV olisi julkaistu 1986, olisi Maija ollut “heviä”.
Tuska oli jo suuri tapahtuma, ja media kaivoi esille 80-lukulaiset saatananpalvontahölmöilynsä. Samalla suomenkielinen metalli siirsi suomirockin raskaammille laduille.

-2004
Hevikaraoken synty ja “mikä sitten on heviä”-keskustelu.
Koulukunnat lopullisesti pirstoutuneet ja suuri massa osaamattomien medioiden tai verkon armoilla. Tarjontaa on liikaa, kulttuuria liian vähän.

-2005
“On tämä hyvää tämä hevi!” (n. 60-vuotias nainen kuulee coverbändin soittavan Van Halenin Jumpia)

-2006
Lordi voitta Euroviisut “hevillä”, Suomen pääministeri näyttää valokuvissa pirunsarvimerkkiä. Tasokkaassa lounasravintolassa soitetaan iltapäivällä powermetalia.

Miksi minä tästä välittäisin? Minähän hylkäsin 90-luvulla ystäväni Heavy Metalin vuonna useaksi vuodeksi, enkä ole koskaan ollutkaan vain yhden genren kannattaja. No sanotaan näin: jossain se raja menee!

Soitin eilen On The Rocksissa levyjä. Olivat mainostaneet “Stadin raskaimpia bileitä”. On sanomattakin selvää, ettei levylaukussani silloin ole “Scorppareita, Def Leppardia tai jotain muuta heviä”, kuten toivottiin. On myös selvää, että katson pitkään ja oudosti, kun minulta pyydetään Waspia muttei osata nimetä yhtään Waspin biisiä. Tai kun soitan Bodomia, tullaan pyytämään “jotain kotimaista”. Tai kun soitan Tarotia, tullaan pyytämään “Tarotia”.

Ei tarvitse olla musiikkitietäjä viihtyäkseen baarissa, mutta ei kai nyt tarvitse trendikkään musiikkityylin takia munata itseään tuolla tavalla!

Ääh, mitä vitun väliä.
Mutta MIKÄLI kyseessä olisi vaikkapa jokin urheilulaji tai tanssi tai vaikkapa teatteri, joka hullaannuttaisi koko kansan, olisivat lehdet täynnä ohjeita.
“Opi säännöt!”
“Tunnista tyylisuunnat!”
“Teatterin lyhyt historia”

Missä viipyvät menaisten ja iltapäivääsanomien hevihistoriikit, tyylien kuvaukset ja tekstianalyysit? Eikö uskalleta? Vai eikö vaan osata?