Päivän purnaus

Kiire.
Tuo päivän vitsaus.
Tuoreen Rumban Stam1na-arvio toi taas ajan paniikinomaisen kiiren esille: kriitikko on unohtanut, että musiikkia voi joskus kuunnella aivan itsenään. Hän valittelee, että vaikka levy on hyvä, se ei sovi oikein mihinkään yhteyteen taustamusiikiksi. Onko musiikin ainoa (kulutus)käyttö nykyään olla soundtrackia työpaikalla tai matkalla? Ovatko kotona tv:s ylivalta, kaikenlainen pelailu, internet ja kotityöt vieneet viimeisenkin mahdollisuuden istua alas ja kuunnella vaikkapa joku levy alusta loppuun, keskittyen? Tuollaisessa todellisuudessa luulisi kirjan lukemisen olevan jo aivan mahdotonta. Ainoa mahdollinen kirja olisi sellainen, jota voi lukea työmatkalla bussissa. Tosin siellä on niitä ilmaisjakelulehtiä ja korvalappumusa tai PSP:n pelaaminen häiriintyisivät, mikäli sellaisia ehtii kiireiltään edes ajatella.

Tajusin tv:tä katsellessani, ettei meillä ole enää myöskään kollektiivisia katsomiskokemuksia. Tai en minä tätä ole alunperin tajunnut, mutta nyt se konkretisoitui, kun huomasin tarjonnan olevan miltei yksinomaisesti pikakelausviihdettä. Lisäksi nykypäivän “hitti”sarjoissa ei ole enää minkäänlaista jaksonsisäistä koherenssia. Olen katsellut Lostia ja 4400:a. Molemmissa katsoja pyritään koukuttamaan mysteereillä, mutta jaksoissa tapahtuu niin vähän, ettei kokemus ole lähelläkään tyydyttävää. “Tästäkö pitäisi jäädä nälkä?” pohdin tympääntyneenä.

No voi voi ja vali vali.
Suuri yleisö määrää tahdin ja viihteen tuottajat seuraavat aikaa ja yleisöä. Jos minä en kuulu kohderyhmään, olen myös väärä ihminen purnaamaan. Ehkä. Snellman totesi, että kansaa pitää sivistää eikä laskeutua sen tasolle. Snellmanin kaltaiset ovat kuolemassa sukuputtoon. Nykyään ajatellaan, että kansaa pitää rahastaa nimenomaan laskeutumalla sen tasolle.

Ainoa mitä pyydän on tämä:
Älkää olettako, että jokainen olisi jo tasapäistetty ääliökulttuurin kuluttajaksi. Minä aion edelleen kuunnella kokonaisia musiikkiteoksia aivan rauhassa, lukea kokonaisia kirjoja ja avata tv:n vain, jos sieltä tulee jotakin, minkä haluan nähdä. Haluan myös aikaa tehdä omia asioitani, kuten rimputtaa kitaraani tai kirjoittaa tuotoksiani, joita suurella yleisöllä ei kuitenkaan tule olemaan aikaa lukea.

Ja Rumban kriitikolle on olemassa formaattiradioita. Niitä voi huoletta kuunnella taustalla: Mikään ei taatusti häiritse, kunhan muistaa olla kuuntelematta juontoja.